Rajaa kuvatessa
Henri Cartier-Bresson tunnettiin siitä, että hän ei rajannut kuvia jälkikäteen, vaan halusi korostaa kuvaushetken ratkaisevuutta (”the decisive moment”) ja sommittelun täydellisyyttä jo laukaisuhetkellä. Tämän hän teki muun muassa jättämällä filmikuvan mustat reunukset näkyviin vedoksissa. Ne olivat siis merkki siitä, että kuva on tehty täsmälleen sellaisena kuin se on filmille tallentunut.
Monet valokuvahistorioitsijat pitävät tätä valintaa sekä teknisenä että eettisenä kannanottona. Cartier-Bressonin periaatteet olivat:
- Hän ei rajannut kuvia jälkikäteen. Joskus jopa kielsi kuvien leikkaamisen julkaisuissa.
- Hän piti itseään kuvajournalistina ja taiteilijana, mutta nimenomaan ”näkijänä”, ei manipuloijana.
- Mustat reunukset palvelivat kuvaajan etiikkaa, eivät pelkkää estetiikkaa.
Entä nykymaailmassa, onko tuon kaltainen etiikka tarkoituksenmukaista vai voisiko rajauksen suorittaa digipimiössä.
Henri Cartier-Bressonin tapa pitää kuvat alkuperäisessä rajauksessaan oli eettinen kannanotto: hän halusi näyttää maailman sellaisena kuin sen näki, ilman jälkikäteistä manipulointia. Mustat reunukset olivat merkki siitä, että kuva oli rajattu jo kuvaushetkellä, ei pimiössä. Nykyään kuvankäsittely on monin tavoin laajempaa. Kuvia rajataan, muokataan ja jopa rakennetaan uusiksi. Tämä ei itsessään ole väärin, mutta kuvan luonne muuttuu: dokumentti voi muuttua tulkinnaksi tai fiktioksi. Eettisesti tilanne riippuu kontekstista. Journalismissa kuvan aitous on yhä ratkaiseva, kun taas taide- ja somekuvissa katsojat usein odottavatkin käsittelyä. Cartier-Bressonin periaate kuitenkin muistuttaa, että teknologia voi muuttua, mutta valokuvaajan vastuu säilyy.
Mutta entä teknisesti ajatellen
Ennen filmi ja sen fyysiset rajoitteet asettivat konkreettisia rajoja kuvan käsittelylle. Jos halusi tehdä osasuurennoksen eli rajata kuvaa pienemmäksi osaksi negatiivista, lopputuloksena oli usein heikompi laatu: rakeisuus korostui, yksityiskohdat katosivat, ja vedostaminen saattoi muuttua vaikeammaksi. Esimerkiksi 35 mm filmillä ei juuri voinut rajata kovin rajusti ilman, että kuvan tekninen laatu kärsi.
Digiaikana nämä rajoitukset ovat paljon vähäisempiä. Tiedostot ovat suuria, kamerat tuottavat tarkkoja kuvia, ja rajaus ei automaattisesti heikennä kuvan laatua samalla tavalla – varsinkin kun kuvia katsotaan näyttöruuduilta, ei suurina vedoksina. Lisäksi tekoälyyn pohjautuvat tarkennustyökalut ja älykkäät algoritmit pystyvät kompensoimaan paljon siitä, mikä aiemmin menetettiin rajauksessa.
Teknisesti siis digikuvaaja voi rajata reippaasti ilman näkyviä seurauksia. Mutta juuri siksi eettiset ja esteettiset kysymykset korostuvat: koska kaikki on mahdollista, kuvaajan on itse päätettävä, mikä on perusteltua. Cartier-Bressonin maailmassa tekniset rajoitteet ja eettiset valinnat kulkivat usein käsi kädessä. Digiajassa ne täytyy erottaa tietoisesti: nyt ei kysytä, voiko kuvaa rajata, vaan pitäisikö.
Jos otetaan täyden kennon kameralla kuva ja rajataan se esimerkiksi Mikro-Neljäkolmasosa (MFT) -formaatin kokoiseksi, käytetään siitä kalliin ja laadukkaan kennon pinta-alasta vain pieni osa – ja samalla heitetään iso osa informaatiosta pois. Teknisesti kyse on juuri siitä: suuren kuvakennon mahdollisuudet jäävät käyttämättä, ja lopputulos muistuttaa enemmän pienemmän kennon kameraa.
Tätä voi pitää hyvän kameran väärinkäyttönä, varsinkin jos rajaus tehdään säännönmukaisesti tai huolimattoman sommittelun korjaamiseksi. Tällöin kamera toimii lähinnä ”jälkikäteen rajattavana sensorina” eikä kuvausvälineenä, jolla sommitellaan kuva jo ottovaiheessa. Se on vähän kuin ostaisi suuren kangaspalan ja leikkaisi siitä aina pienen tilkun keskeltä: Teknisesti se on mahdollista, mutta ei erityisen fiksua, jos tavoite on hyödyntää kangas tai kenno täysimääräisesti.
Toki rajaus voi joskus olla perusteltu – tilanteessa, jossa ei ehdi sommitella, tai kuva syntyy intuition varassa. Mutta jos täyden kennon kuvat systemaattisesti rajautuvat MFT-kokoisiksi, voisi kysyä: miksi ei kuvata suoraan pienemmällä kennolla tai paremmalla sommittelulla? Teknisestä näkökulmasta kyse on silloin resurssien haaskauksesta. Eettisestä ja esteettisestä näkökulmasta se saattaa viestiä välinpitämättömyydestä kuvaustilannetta kohtaan. Niin tuo Cartier-Bressonin olisi voinut ajatella.
Toisaalta – digiajan kuvaaja voi tehdä näin ilman näkyvää laadun heikkenemistä, varsinkin jos kuvia ei vedosteta isoiksi. Mutta se ei muuta sitä, että kuva ei enää teknisesti edusta täyden kennon parasta. Se on kompromissi. Ja joskus laiskuuden, joskus luovuuden, mutta aika usein vain huolimattomuuden tulos.
Rajaus täyden kennon kuvasta MFT-kokoiseksi tarkoittaa, että noin 74 % pikseleistä jää käyttämättä. Eli käytät 60 megapikselin kamerastasi vain noin 15–16 megapikseliä – aivan kuin sinulla olisi keskikokoinen crop-kenno tai MFT-kamera, mutta paljon painavammassa ja kalliimmassa rungossa. Ei teknisesti järjetöntä, mutta ei myöskään tehokasta.
Jos kuvia julkaistaan vain netissä, rajaus on teknisesti täysin hyväksyttävää. Kuvakoot ovat pieniä, eikä suurta resoluutiota tarvita, joten edes reilu rajaus ei näy laadun heikkenemisenä. Mutta jos kuvista aiotaan joskus tehdä suurempia tulosteita, kuten A1- tai A0-kokoisia vedoksia, tilanne muuttuu. Tällöin tarvitaan koko kennon tarjoama resoluutio ja tiedon määrä, jotta lopputulos säilyy terävänä ja yksityiskohdat erottuvat. Rajaus täyden kennon kuvasta MFT-kokoiseksi vie mukanaan valtaosan pikseleistä, ja vaikka tulos saattaa näyttää hyvältä ruudulla, se ei enää kanna kunnolla suurina tulosteina. Digiaika antaa vapauden rajata, mutta jos haluaa säilyttää mahdollisuuden isoon vedokseen, kuvan olisi hyvä syntyä valmiiksi mahdollisimman oikein jo kuvaushetkellä.
Eli nettijulkaisijalle croppaus toimii:
- Tekninen ”ylilyönti” ei haittaa, koska kuvia ei katsota suurennettuina.
- Resoluutio- ja laatuvaatimukset ovat matalat.
- Jo noin 2–4 megapikseliä riittää terävään somekuvaan tai verkkosivulle.
- Rajaus täyden kennon 60 MP -kuvasta MFT-kokoiseksi (n. 15 MP) ei näy heikkenemisenä.
Nettijulkaisuissa kuvan lopullinen koko on niin pieni, että teknisestä näkökulmasta rajauksella on harvoin merkitystä kuvan laatuun. Vaikka rajaisi täyden kennon kuvasta vain pienen osan, se riittää silti kevyesti verkkokäyttöön. Siksi rajaaminen kuvausvaiheessa ei ole tekninen välttämättömyys vaan enemmän tietoinen valinta. Tapa suhtautua kuvaamiseen.
Se, sommitteleeko valmiin kuvan jo etsimessä vai leikkaako sen jälkikäteen, kertoo enemmän kuvaajan tavasta ajatella ja toimia kuin kuvan laadusta sinänsä. Tässä kohtaa tullaan juuri siihen, mistä Cartier-Bresson puhui: jos kuva syntyy jo kamerassa, se kertoo kuvajasta, joka tekee valintansa hetkessä ja seisoo niiden takana. Jos taas rajataan jälkikäteen, ei tehdä väärin. Mutta silloin ollaan enemmän rakentamassa kuvaa kuin vangitsemassa sitä.
Kuvaajalla, joka sommittelee ja rajaa jo kuvaushetkellä, on käytännössä kevyemmät vaatimukset laitteistolle kuin sillä, joka jättää rajauksen jälkikäsittelyyn.
Kun kuva syntyy valmiiksi oikeassa muodossa kamerassa, ei tarvita valtavaa resoluutiota tai ylikokoista kennoa. Yleensä riittää, että kuvanlaatu on hyvä juuri siinä rajauksessa, joka tallennetaan. Sen sijaan jälkikäteen rajaava tarvitsee enemmän pikseleitä ja suuremman kennon, jotta kuva kestää leikkaamisen ilman laadun heikkenemistä. Mitä enemmän rajaa, sitä enemmän pitää olla varaa menettää.
Toisin sanoen: ennakoiva sommittelu vähentää kuvan teknistä painolastia. Se tekee kuvaamisesta tavallaan kevyempää sekä välineiden että tiedostojen osalta. Jälkikäsittelyssä rajaava taas tarvitsee enemmän kapasiteettia, koska kuvaa ei rajata vain esteettisesti vaan myös teknisesti jälkikäteen kestämään.
Tälläistä ajattelua tänään, Kari
Hm. En käy kiistämään, mutta mieleeni tuli ajatusleikki. Käännän digikuvani useimmiten mustavalkoiseksi. Toki käytän usein väri-informaatiota kuvan muokkaamisessa, mutta suurin osa katoaa. Tehotonta? Toisekseen, valitsemalla mustavalkofilmin tai modatun mv-digikameran kuvaaja rakentaa jo kuvaansa etukäteen sulkemalla värit pois, kuva ei siis synny pelkästään hetkessä, ainakaan yhdeltä olennaiselta osaltaan.
Nyt täytyy taas hetki pohtia. Digimustavalokuvaaminen on käytännössä erijärjestyksessä tehtävää mustavalkokuvausta. Siis jos lähdetään kuvaamaan väridigillä. Eli silloin olosuhteiden pakosta suotimien käytön joutuu tekemään digitaalisesti eli mustavalkoisuuden osalta filtterit siirtyy kuvankäsittelyyn. Ja se antaa mahdollisuuksia. Ja toisaalta kun mv- digikennolla ei ole mahdollisuuksia emuloida filmejä, niin sillä puhutaan taas erilaisesta kuvaamisesta.
Vaikeita asioita.
Tuosta kuvien rajauksesta olen pitkälti samaa mieltä. Itselläni on ”vain” 12Mb täyden kennon kamera ja pyrkimyksenä on aina rajata kuvani niin lopullisesti jo kuvatessa mihin taitoni riittävät (läheskään aina tuo ei tietysti onnistu). Mutta en oikein ymmärrä sitä, kun eräällä tutullani on 40Mb runko, ja hän toistuvasti mainitsee tuon kuvien rajausmahdollisuuden perustuen juurikin riittävän suureen pixelimäärään. Joskus olen saanut jopa käsityksen, että se on ollut osasyynä ko. kameran hankintaan.
Se on varmaan osin myös laiskuutta ettei opetella tekemään kuvaa valmiiksi kuvausvaiheessa ja luotetaan siihen, että voin sitten jälkikäsittelyssä rakentaa lopullisen kuvan. Ymmrrän jälkikäteen tehtävän rajauksen silloin kun kuvasta tarvitaan eri formaatteihin käytettäviä kuvia esim. 1:1,2:3 jne. Mutta kyllä tuokin vaatii sitä, että kuvaushetkellä pohditaan miten ne syntyvät.
Kait se on tämän ajan trendi, että viivästetään lopullista päätöstä niin pitkälle kuin mahdollista.
Voi myös ajatella, että rajaan kuvatessani, jotta voin kehua osaamisellani. Tai koska haluan vain saada hyvän kuvan tulokseksi, jätän aina vähän kroppivaraa, vaikka kuva on sinällään mietitty valmiiksi jo kuvatessa; isolla ruudulla ja aikaa käyttäen voin rajata tarkemmin, mitä haluan kuvaan, ja mitä taas en halua. Kun rajaus koskee vain pientä osaa kuvasta, se ei näy kuvan laadussa mitenkään, vaikka kuvaan pienemmälle kennolle jo alunperin. Kokonaan toinen asia ovat ne kuvat, mitkä kuvaajana ”näen” vasta tietsikan ruudulla, eli hukatut mahdollisuudet. Parhaimmillaan voi käydä hakemassa uuden kuvan, uudella rajauksella, joskus voi ainakin omaan käyttöön pelastaa laadusta periksi antaen menetetyn tilaisuuden suunnittelemalla ja rajaamalla kokonaan uuden kuvan jälkikäteen, joskus vain todeta, että ohi meni mahdollisuus. Yksi esimerkki menneestä maailmasta on Robert Doisneu’n kuuluisa ”Kiss by Hotel de Ville”, mikä oli loistava oivallus katukuvaajalta. Paitsi myöhemmin selvisi maksettujen näyttelijöiden esittämäksi, kuvaajan ohjatessa. Sillä metodilla voi toki rajata kuvatessa…
Kiitti kommentista. Tuolla on paljon asioita joista olen samaa mieltä. Itse teen digillä oikaisut jne. jälkikäsittelyssä. Itse en pidä siitä, että roiskitaan kuvia ja sitten jälkikäsittelyssä etsitään niistä se hyvä kohta.
En varsinaisesti tarkoittanut olevani mitään mieltä; tai jos jotain tarkoitin, niin sitä, ettei asioissa ole yhtä totuutta, niitä voi katsoa monelta suunnalta. Valokuvaajana ihailen ja olen pyrkinyt juuri siihen, että ottaisin yhdestä kohteesta vain yhden kuvan, joka olisi valmis, haluamani kuva ilman mitään jälkikäsittelyä. Ja toinen puoli minussa sanoo, että miksi en käyttäisi tekniikan suomia mahdollisuuksia, pyrkisi vangitsemaan nimenomaan hetken, ja silloin ei varmasti eikä kukaan pistä kaikkia raameja samalla juuri kohdalleen. Eli jätä hieman pelivaraa jälkityötä varten, mutta vangitse hetki, vangitse aika, ja käytä sitten tekniikkaa kuvan muihin sisältöihin. Ja joskus pinnalle nouseva kerettiläisyys panee epäilemään, että oliko Henri Cartier-Bresson myös ohjaaja, joka ensin laittoi kameran jalustalle haluamalleen paikalle, ja sitten ohjasi näyttelijänsä asemiinsa, ja sitten otti sen valmiin kuvan… ehkä jatkan vain kuvien ottamista, sellaisten, mitä milloinkin tulee, hallittujen tai räpsyjen, ja jätän pohdinnat viisaammille?
Oma kantani on että nimenomaan kuvaaja tekee kuvan riippumatta käytettävissä olevista välineistä ja eritoten niiden rajoituksista. Välinearsenaali voi olla niukka tai hyvin laaja; kuvaushetkellä ja sen jälkeen. Lopputulos on aina näkemyksellisen prosessin päätepiste, johon kenenkään muun kuin kuvaajan ei pidä vaikuttaa (tilaustyöt erikseen). Silloin voidaan kysyä mm. miksi kamerateollisuuden pitäisi saada päättää valokuvaajien puolesta miten kuvat rajataan. Kahden suhde kolmeen koska kinokoko on yleinen? Tai 4:3 koska MFT, 6×6, 6×9 tai mitä tahansa johon joku valmistaja on joskus päätynyt? Ei kiitos! Minä päätän. Ja sinä päätät.
Toki pyrin muodostamaan jokaisen kuvan visuaalisen ilmeen jo ennen laukaisimen painallusta, joskus siinä onnistuen ja useimmiten en. Onnistumisprosenttiin vaikuttavat oman osaamiseni ja kokemukseni lisäksi monet ulkoiset tekijät joihin kaikkiin en voi vaikuttaa. Pääsääntöisesti tiedän hyvin juuri kuvaushetkellä käyttämäni välineistön rajoitukset ja olennaisin niistä on se mitä näen etsimessä. Jos se visio joka mielessäni sattuu olemaan eri muotoinen kuin Fujifilm, Nikon tai vaikkapa Ricoh ovat myynnilleen hyväksi nähneet, niin tiedän tasan tarkkaan kumman mielipide painaa enemmän!
Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Vaikka kuvaan digillä 2:3- suhteessa olevaa kuvaa, niin se ei estä kuvausvaiheessa sitä että kuvaisin 1:1 tai 16:9- suhteella. Jos tiedän, että kuva menee 1:1, niin kameran asenolla voi vaikuttaa siihen kuinka hyvin kuvan saa sommiteltua kuvausvaiheessa. Eli vaakakuva (kuva jossa leveys määrää) otetaan pystykuvana. Ja toisaalta myös pystykuva samalla tavalla rajaamalla vaakasuorassa olevalla kameralla.
Ajattelen itse, että vaikkei käyttäisi kennon koko kuva-alaa, niin kannattaa hyödyntää sitä mahdollisimman paljon. Jälkikäsittely on helpompaa.