Bokeh – sumeuden taidetta

Sana bokeh vakiintui valokuvaajien sanastoon vasta 1990-luvun lopulla, vaikka ilmiö on yhtä vanha kuin valokuvaus itse. Termi nousi laajempaan tietoisuuteen vuonna 1997 Photo Techniques -lehden artikkelisarjan myötä, jossa haluttiin erottaa pelkkä epäterävyys sen laadusta. Japanin sana boke merkitsee sumua, epätarkkuutta tai jopa höperyyttä. Tuo ajatus pehmeästä epäselvyydestä tekee bokehista kiehtovan. Se kuvaa, miten linssi piirtää valon taustan sumeille alueille: onko tulos unenomaisen pehmeä vai levoton ja kulmikas. Bokeh ei siis ole vain tekninen piirre, vaan osa valokuvan tunnetta ja estetiikkaa.

Bokehin arviointi on aina aistinvarainen kokemus. Kyse ei ole pelkästä taustan epäterävyydestä, vaan siitä, miten linssi renderöi valon ja tilan. Yksi objektiivi piirtää taustan unenomaisesti sulavaksi, toinen pyörteilee reunoilta kuin maalauksessa, kolmas täyttää kuvan kuplamaisilla valopisteillä. Tähän vaikuttavat linssin optiset ominaisuudet: aukon muoto, lasielementtien asettelu ja pinnoitteet sekä poikkeamat, joita nykyaikainen suunnittelu pyrkii poistamaan. Juuri nuo pienet epätäydellisyydet tekevät vanhoista objektiiveista kiehtovia – ne antavat taustalle luonteen ja liikkeen. Moderni lasi taas piirtää kaiken hallitusti ja siististi, mutta joskus niin täydellisesti, että taustasta katoaa elämä.

Täydellisyys ei aina ole kaunista. Linssi, joka toistaa kaiken kliinisen tarkasti ja sumentaa taustan moitteettoman tasaisesti, voi samalla riisua kuvasta sen hengen. Bokehissa tekninen virhe voi olla esteettinen voitto: pieni poikkeama pallopoikkeamassa, vinjetti tai heijaste luo kuvaan jotain orgaanista ja inhimillistä. Vanhemmat objektiivit elävät valon mukana . Ne oikeastaan hengittävät, vuotavat ja toisinaan jopa sotkevat kuvaa. Ja juuri se tekee niistä kiinnostavia. Kuvasta tulee vähemmän dokumentti ja enemmän tulkinta. Ehkä siksi moni valokuvaaja huomaa, että täydellisesti toimiva linssi ei välttämättä ole paras vaihtoehto, jos tavoitteena on tunne eikä mittattavuus.

Bokeh on tekniseen täydellisyyteen pyrkivän kuvaajan painajainen – mutta luovan kuvaajan unelma. Sen hallinta on arvaamatonta: pienikin muutos etäisyydessä, aukossa tai valon suunnassa voi muuttaa kuvan tunnelman täysin. Toisinaan bokeh leviää pehmeäksi maalaukseksi, toisinaan se alkaa kuplia tai pyöriä hallitsemattomasti. Siinä missä mittaava kuvaaja näkee epätäydellisyyden, luova näkee mahdollisuuden. Hän voi muotoilla tilaa, ohjata katsetta ja kertoa tarinaa ilman sanoja. Bokeh on hallittu kaaos, jossa sattuma ja estetiikka tanssivat samassa kuvassa.

Ja hiukan objektiiveista ja bokehista

Bokehin luonne alkaa himmentimestä. Aukon muoto määrää, millaisiksi pistevalot ja heijasteet toistuvat epäterävillä alueilla. Pyöreä, useammasta lehdestä koostuva himmennin tuottaa pehmeitä, luonnollisia valokehien reunoja, kun taas kulmikkaampi rakenne muuttaa ne monikulmioiksi ja pahimmillaan kulmikkaiksi tähdiksi. Joissain vanhoissa objektiiveissa aukon lehdet ovat kaarevia, jolloin myös pienemmillä aukoilla bokeh säilyy pyöreänä ja miellyttävänä. Toisissa taas suorat lehdet paljastavat geometriansa heti, kun valovoimaa vähentää. Tästä syystä osa kuvaajista suosii himmennintä, jossa on enemmän ja pyöreämmin muotoiltuja lehtiä. Se tekee valosta pehmeämpää ja vähentää niin sanottua “ninja star” -efektiä, jossa valopisteiden reunat muuttuvat teräviksi.

Toinen tunnettu bokehin muoto on niin sanottu bubble bokeh, jossa epäterävät valopisteet muuttuvat kirkasreunaisiksi kupliksi. Tämä ilmiö johtuu pääasiassa pallopoikkeamasta – siitä, että linssi ei taita valoa täysin samassa pisteessä. Tuloksena on valokehä, jonka keskusta jää hieman tummemmaksi ja reunat korostuvat. Tietyt klassiset objektiivit, kuten Meyer-Optik Görlitzin Trioplan 100mm f/2.8, ovat muodostaneet tästä ominaisuudesta suorastaan tavaramerkkinsä. 1950–60-luvuilla tällainen piirto oli sivuilmiö, ei suunnittelutavoite, mutta nykyisin se on nostalginen efekti, jota jäljitellään tietoisesti. Bubble bokeh antaa kuvalle unenomaisen, hieman surrealistisen tunnelman.

Toinen ikoninen bokehin muoto on swirly bokeh, jossa tausta ikään kuin kiertyy kuvan keskuksen ympärille spiraalimaiseksi liikkeeksi. Tämä syntyy, kun objektiivin optinen rakenne ei täysin korjaa vinjetointia ja poikkeamia kuvan reunoilla. Linssi piirtää keskustan terävästi, mutta valonsäteet taipuvat reunoilla loivassa kulmassa, mikä saa sumeat kohdat kääntymään pyörteeksi. Tunnettu esimerkki tästä on neuvostovalmisteinen Helios 44-2. Se on edullinen 58 mm f/2 -objektiivi, joka perustuu vanhaan Zeiss Biotar -rakenteeseen. Sen tuottama pyörteinen tausta on yhtä aikaa virhe ja taidetta: se voi tehdä kuvasta kaoottisen tai hurmaavan, riippuen siitä, miten sitä käyttää. Swirly bokeh toimii erityisen hyvin, kun taustalla on runsasta valon ja varjon vaihtelua.

Himmentimen muoto mahdollistaa myös muita mielenkiintoisia efektejä. Esimerkiksi cat’s eye -ilmiössä epäterävät valopisteet muuttuvat soikeiksi kuvan reunoilla, muistuttaen kissan silmää. Tämä syntyy, kun valonsäteet osuvat vinosti linssin optisiin elementteihin, ja himmentimen muoto korostaa soikeutta. Tällaiset pienet, hallitut poikkeamat antavat kuvalle lisää syvyyttä ja elävyyttä, vaikka keskusta pysyy terävänä.

Ei teknistä suorittamista

Bokeh muistuttaa meitä siitä, että valokuvaus ei ole pelkkää teknistä suorittamista. Täydellisesti toimiva objektiivi voi tuottaa tasaisen, neutraalin taustan, mutta se ei välttämättä herätä katsojan tunteita. Toisinaan kuvasta tulee mielenkiintoisempi, kun hyödynnämme linssin luonnetta. Olipa sitten kyse sitten bubble-, swirly- tai cat’s eye -efektistä. Pienet poikkeamat ja epätäydellisyydet antavat kuvalle syvyyttä, elävyyttä ja tarinaa.

Siksi on hyvä muistaa, että paras objektiivi ei aina ole se, joka näyttää mittatarkasti täydelliseltä testitaulukossa. Parhaat kuvat syntyvät usein silloin, kun kuvaaja ymmärtää välineensä ja käyttää sen ominaisuuksia tietoisesti luovuuden välineenä. Bokeh ei ole virhe, se on mahdollisuus. Eli tapa maalata valolla ja syvyydellä.

Kunhan kuvailen, Kari…