Vähän elokuvamagiaa vuosien varrelta

Tämän päivän teksti menee hiukan valokuvauksen ohi, mutta tekstissä puhutaan hiukan klassisista filmitrikeistä eli kuinka aikoinaan tehtiin erikoistehosteita. Tehosteita on tehty jo vuosikymmenten tai oikeastaan vuosisadan ajan. Ja niitä tutkimalla voi oppia yksinkertaisia tapoja tehdä asioita.

Georges Méliès ( 8.12.1861 – 21.1.1938 ) oli ranskalainen taikuri, elokuvaohjaaja ja elokuvatrikkien pioneeri. Méliès tunnetaan erityisesti 1900-luvun alun fantasiasta ja visuaalisista kokeiluista. Tunnetuin elokuva lienee Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902), jossa näkyy substitution splice -trikkejä, tuplavalotuksia ja käsin väritettyjä kuvia.

Substitution splice on yksi aivan ensimmäisistä elokuvatrikeistä. Idea oli yksinkertainen mutta aikanaan todella hämmästyttävä: kamera pysäytettiin, jotakin muutettiin kohtauksessa (esine poistettiin, hahmo vaihdettiin, uusi asia tuotiin paikalle), ja sitten jatkettiin kuvausta samasta kohdasta. Lopputulos näytti siltä, että asia ilmestyi, katosi tai muuttui silmänräpäyksessä.

Tunnetuin varhainen käyttäjä oli Georges Méliès, joka löysi tekniikan vahingossa 1890-luvulla kuvatessaan Pariisissa. Raitiovaunu muuttui tallenteella ruumisvaunuiksi, kun kamera jumittui hetkeksi. Siitä hän oivalsi, että pysäytyksen ja jatkamisen avulla pystyy luomaan illuusioita, joita ei näyttämöllä ollut mahdollista toteuttaa.

Substitution splice johti nopeasti muihin trikkeihin: katoamisiin, pään vaihtamiseen, ihmisten muuttumiseen esineiksi ja niin edelleen. Se oli tavallaan koko ”elokuvamagian” lähtölaukaus.

Nykyään puhutaan usein lock-off-tekniikasta, ja se on tavallaan suora jälkeläinen Méliès’n substitution splice -tempusta.

Eroja:

• Méliès: kamera oli mekaaninen ja filmi pyöri käsin → pysäytys, lavasteiden tai näyttelijöiden muutos, ja sitten kamera käyntiin. Filmillä tuli katkos, jonka jälkeen kuva jatkui.
• Camera lock-off: digiajassa kamera lukitaan jalustalle niin, ettei se liiku yhtään → otetaan kaksi tai useampi otos eri tilanteista, ja ne leikataan tai maskataan päällekkäin jälkituotannossa. Näin saadaan samanlainen ”esine katoaa / vaihtuu” -efekti, mutta täysin saumattomasti.

Esimerkkejä lock-offin käytöstä:

• Hahmo ”monistetaan” samaan kuvaan (sama näyttelijä kahdessa paikassa yhtä aikaa).
• Esine ilmestyy tai katoaa ilman näkyvää leikkausta.
• Lavastetta muutetaan kesken kohtauksen.

Eli perusidea on täysin sama kuin yli 120 vuotta sitten, mutta nyt toteutus on kontrolloidumpi ja siistimpi digityökalujen avulla. Tuosta klipistä löytyy kyseinen tekniikka käytössä. Eli moottoripyrän osuminen Bob- nimiseen henkilöön on kuvattu tuolla tekniikalla.

Toinen nykyään hyvin yleinen trikkikuvausmenetelmä kehitettiin jo reilut sata vuotta sitten eli nykyinen green screen- menelmä oli alunperin nimeltään Williams process. Siinä näyttelijä tai esine kuvattiin mustaa taustaa vasten. Kun filmi kehitettiin, musta alue voitiin käyttää maskina eli “mattina”, jonka avulla kuva voitiin yhdistää toiseen taustakuvaan. Tämä oli ensimmäinen käytännöllinen tapa liittää näyttelijä ja erikseen kuvattu tausta yhteen niin, että ne näyttivät olevan samassa kuvassa.

Myöhemmin huomattiin, että musta tausta ei aina ollut paras, koska se söi yksityiskohtia varjoista ja vaatteista. Siksi kehitettiin blue screen: kirkkaan sinistä taustaa vasten oli helpompi erottaa näyttelijä, ja samalla saatiin säilytettyä varjot ja tummat sävyt paremmin. 1970-luvulla blue screen oli jo vakiintunut, ja esim. Star Wars käytti sitä laajasti.

1990-luvulla blue screen vaihtui usein green screeniin, koska vihreä sopii paremmin digitaaliseen kameratekniikkaan: se kohisee vähemmän ja erottuu ihonsävyistä paremmin kuin sininen.

Kun kuva digitaalisoitui, kaikki muuttui tarkemmaksi ja helpommaksi. Taustojen poisto ja yhdistäminen ei enää perustunut pelkkään kemialliseen maskaukseen, vaan pikselien väriarvoihin. Digitaalinen yhdistäminen eli compositing mahdollistaa nykyään sen, että yksittäinen kuva voidaan jakaa kymmeniin tai satoihin kerroksiin ja yhdistää saumattomasti: näyttelijä, tausta, tietokoneella luotu elementti ja valaistuksen korjaukset kaikki samaan kuvaan.

Matte painting kuuluu samaan jatkumoon kuin Williams process. Siinä hyödynnettiin maskausta, jotta kuvaan saatiin erilainen tausta tai maisema. Käytännössä näyttelijät ja lavasteet kuvattiin kameralla, ja osa kuvasta jätettiin mustaksi. Tämä musta alue täytettiin maalatulla taustalla, joka voitiin tehdä esimerkiksi lasilevylle (glass shot) tai yhdistää myöhemmin filmille (optical matte painting). Näin oli mahdollista näyttää esimerkiksi linna vuoren huipulla tai laajat kaupunkimaisemat ilman, että niitä oli oikeasti olemassa.

Ero Williams processiin oli siinä, että Williams processilla vaihdettiin yleensä koko tausta, kun taas matte paintingilla voitiin korvata vain osa kuvasta. Ajatus oli kuitenkin sama: maski mahdollisti elementtien yhdistämisen yhteen kuvaan.

Digitaalisten efektien myötä sama idea jatkui. Nykyään matte painting tehdään useimmiten tietokoneella, jolloin tausta voidaan “maalata” digitaalisesti ja liittää saumattomasti live-kuvaan compositingilla. Kehitys on vienyt vielä pidemmälle: käytössä on myös 3D-digitaalisia matte paintingeja, joissa maisema ei ole enää litteä kuva vaan kolmiulotteinen ympäristö, joka voi liikkua kameran mukana.

Tähän samaan sarjaan kuuluisi myös oikeastaan taustaprojisoinnit, joiden tekniikka on kehittynyt huomattavasti. Nykyään hyvää taustaprojisointia on vaikea tunnistaa.

Mutta miksi näiden pitäisi kiinnostaa valokuvaajaa. Ihan vain siksi, että historiaa tuntemalla monikin nykytekniikka saa vertailukohdan ja oppii näkemään kuin nykyaikaan on tultu. Ja samalla myös näkemään ettei moderni kuvankäsittelytekniikka syntynyt tyhjästä vaan on parhaimmillaan yli sadan vuoden kehityksen tämän hetkinen tulos.

Kunhan pohdin, Kari…