Vintagelinssejä ja digikamera

Moni digikuvaaja käyttää vintage-objektiiveja ihan tarkoituksella eikä vain siksi, että ne sattuvat olemaan halvempia tai pyörivät laatikon pohjalla. Niissä on jotain, mitä uudemmista laseista usein puuttuu – luonnetta. Vanhoilla linsseillä kuvatessa saa kuviin pientä epätäydellisyyttä, joka tekee niistä mielenkiintoisempia. Pehmeä piirto, vinjetointi, lievä hehku tai vastavalon aiheuttama flare eivät ole virheitä vaan ominaisuuksia, jotka tuovat kuvaan tunnelmaa. Digikuvauksen terävyyshakuisessa maailmassa ne tekevät jäljestä elävämmän, ehkä jopa nostalgisemman.

Lisäksi monet vintage-linssit ovat rakenteeltaan laadukkaita. Ne ovat täysmetallisia, mekaanisesti tyydyttäviä käyttää ja yllättävän skarppeja, kun niitä vähän tuntee. Ne tarjoavat kuvaajalle enemmän kontrollia, koska niissä ei yleensä ole automaattitarkennusta tai sähköä eli kaikki tehdään käsin. Se hidastaa kuvaamista, mutta samalla se rauhoittaa. Tulee fiilis, että kuva ei vain ”tule otettua”, vaan se tehdään. Manuaalitarkennus on monille tärkeä osa prosessia, etenkin videokuvauksessa.

Peilittömien kameroiden suosion myötä vintage-linssien käyttö on entistä helpompaa, koska lähes mikä tahansa vanha objektiivi voidaan kiinnittää adapterilla. Vanha neuvostolinssi M42-kierteellä toimii hienosti vaikka nykyaikaisessa Sonyssa tai Fujissa. Siinä on jotain kiehtovaa kun historia ja nykytekniikka kohtaavat.

Ja lopulta kyse on usein fiiliksestä. Vanhoilla linsseillä kuvaaminen tuo mukanaan nostalgiaa, käsityön tuntua ja vähän kapinallista romantiikkaa. Se ei ole aina tehokasta, eikä kuvista tule välttämättä teknisesti täydellisiä, mutta niissä on jotain. Jotain sellaista mitä ei löydy uusista kliinisistä muovilinsseistä. Siksi ne kiinnostavat ja siksi niillä kuvataan.

Kuinka niitä käytetään

Kun käyttää vanhoja objektiiveja digikamerassa, yksi tärkeä huomio on rekisterietäisyys (flange focal distance (FFD)) eli se, kuinka kaukana objektiivin kiinnityspinta on kennosta. Jos objektiivi on suunniteltu järjestelmälle, jossa tuo etäisyys on pidempi kuin omassa rungossa, homma toimii helposti adapterilla. Mutta jos taas objektiivi vaatisi kennon olevan lähempänä kuin rungossa on mahdollista, tarkennus äärettömään ei enää onnistu ilman kuvanlaatua heikentävää linssikorjausta. Tästä syystä peilittömät kamerat ovat paljon suositumpia vintage-linssien kanssa, koska niissä bajonetti on valmiiksi lähempänä kennoa ja adaptereille on hyvin tilaa.

Peilirungoissa tilanne on hankalampi. Niissä ei ole paljon varaa objektiivin peräosan ulottumiselle, koska peili liikkuu samassa tilassa. Erityisesti jotkut M42-kiinnitteiset linssit voivat tulla niin pitkälle sisään, että ne ottavat kiinni peiliin. Pahimmillaan joko jumiuttaen sen tai jopa rikkoen jotakin. Tämä ei näy päällepäin, mutta voi olla kohtalokasta. Siksi on hyvä tarkistaa etukäteen, toimiiko tietty objektiivi ongelmitta omassa rungossa. Tai sitten vain ottaa käyttöön peilitön runko ja unohtaa koko stressi. Niissä toimii käytännössä kaikki.

Helpointa on lähteä liikkeelle omasta kamerarungosta ja katsoa, millaisia adaptereita siihen on saatavilla. Peilittömään runkoon adaptereita löytyy lähes kaikkiin vanhoihin objektiivikiinnityksiin, ja ne ovat usein halpoja, yksinkertaisia metallipaloja ilman elektroniikkaa. M42-ruuvikiinnitteiset ja Canonin FD-objektiivit ovat erityisen hyvä valinta aloitukseen: niitä löytyy paljon, ne ovat edullisia, ja niissä on monesti hieno piirto ja hyvä valonläpäisy. M42 on vielä siitä mukava, että se on yksinkertainen ja laajalti tuettu. M42- kierteisiä objektiivejä löytyy paljon.

Kun adapteri on valittu, ei tarvita muuta kuin vähän kokeilunhalua. Manuaalitarkennus ja myös aukon valinta voi vaatia pientä totuttelua, mutta se tuo myös kuvaamiseen aivan oman rauhansa ja rytminsä. Sillä tavalla löytää helposti oman tyylinsä.

Jos innostus kasvaa ja haluaa mennä syvemmälle, voi alkaa tutustua eri järjestelmien rekisterietäisyyksiin eli FFD-taulukoihin. Niistä näkee nopeasti, mitkä objektiivit on mahdollista sovittaa omaan runkoon niin, että tarkennus on mahdollista ja missä kohtaa tulee vastaan fyysisiä tai optisia rajoituksia. Tässä vaiheessa voi tulla vastaan mielenkiintoisia yhdistelmiä, kuten elokuvakameroiden, projektoreiden tai vaikka vanhojen suurkuvaobjektiivien hyödyntäminen.

Jos valmisadaptereita ei löydy, jotkut tekevät tai modifioivat niitä itse – esimerkiksi yhdistämällä osia eri kiinnityksistä tai 3D-tulostamalla sopivan välikappaleen. Se avaa ovet hyvin monipuoliseen kokeiluun ja antaa mahdollisuuden käyttää linssivalikoimaa, jota ei muuten voisi hyödyntää. Tällainen lähestymistapa sopii erityisesti niille, joita kiehtoo käsityöläisyys, kokeilu ja vanhan optiikan tuoma ainutlaatuinen kuvajälki. Lopulta kyse on enemmän luovuudesta kuin pelkästä tekniikasta.

Loppusanat

Jos haluaa rauhassa kokeilla vanhoja objektiiveja ja tutustua adaptoinnin maailmaan niin edullinen peilitön kamera on ylivoimaisesti helpoin ja joustavin tapa aloittaa. Siinä yhdistyy tekniikan yksinkertaisuus ja mahdollisuus käyttää lähes mitä tahansa vanhaa lasia ilman suuria kompromisseja.

Peilittömissä runkojen rekisterietäisyys on niin lyhyt, että adaptereita voi käyttää ilman ylimääräisiä linssielementtejä, ja samalla vältetään ne ongelmat, joita peilikameroissa syntyy peilin ja objektiivin takapään yhteentörmäyksistä. Lisäksi monissa peilittömissä on apuna tarkennuksen suurennus ja tarkennusavustimet (focus peaking), jotka helpottavat manuaalitarkennusta valtavasti.

Käytettynä saa esimerkiksi Sony α6000-sarjan, Fujifilmin X-malleja tai vanhempia Micro Four Thirds -runkoversioita (kuten Olympus PEN tai Panasonic GX) melko edullisesti, ja niihin löytyy adaptereita joka lähtöön. Kun yhdistää tällaisen rungon vaikkapa muutaman euron M42-linssiin, pääsee jo pitkälle ja saa käsityksen siitä, millaista vintage-laseilla kuvaaminen oikeasti on. Se on vähän kuin paluu kuvaamisen juurille – yksinkertaista, konkreettista ja usein yllättävän palkitsevaa.

Kunhan ajankulukseni kuvailen, Kari…