Hiukan katuvauksen historiasta, osa 1

1800-luvun lopun ja 1900- luvun alun katukuvaus oli pitkälti dokumentaarista ja sosiaalisesti suuntautunutta. Yksi keskeisistä hahmoista tässä kehityksessä oli skotlantilainen John Thomson, joka matkustettuaan Kaukoidässä palasi Lontooseen ja alkoi tallentaa kaupungin katuelämää. Hänen kuvansa eivät olleet pelkästään muotokuvia tai maisemia, vaan ne dokumentoivat ihmisten arkea, erityisesti köyhempien luokkien elämää. Thomsonin valokuvat, kuten tunnettu The Crawlers, esittivät Lontoon katujen haavoittuvia, köyhiä ja sairaiden ihmisten elämää. Kuvia, jotka olivat tuolloin poikkeuksellisen realistisia ja empaattisia.

Tompsonin tyyli osoittaa, kuinka katukuvauksessa voidaan yhdistää tarkka visuaalinen havainnointi, sosiaalinen tietoisuus ja dokumentaarinen lähestymistapa. Hän käytti usein suurikokoista lasinegatiivikameraa ja piilokameroita, jotta saattoi vangita luonnollisia hetkiä ilman, että kohteet kiinnittivät huomiota. Tämä loi pohjan myöhemmälle “candid street photographylle”, jossa spontaanius ja arkinen realismi ovat keskeisiä.

Jacob Riis oli tanskalais-syntyinen rikostoimittaja, joka muutettuaan New Yorkiin 1800-luvun lopulla alkoi dokumentoida kaupungin slummeja. Hänen tavoitteensa ei ollut pelkkä taiteellinen valokuvaus, vaan sosiaalinen vaikuttaminen: hän halusi tuoda esiin maahanmuuttajien ja köyhien elinolojen ankaruuden ja saada aikaan parannuksia asuinoloihin.

Riis oli todellinen innovoija tekniikassa: hän oli yksi ensimmäisistä valokuvaajista, jotka käyttivät salamavaloa (“flash powder”) sisätiloissa, kuten ahtaissa slummeissa ja kellareissa. Tämä mahdollisti sen, että hän pystyi kuvaamaan pimeitä, ahtaita tiloja, joita ei olisi voitu tallentaa perinteisellä päivänvalolla. Salaman käyttö teki kuvista dramaattisia ja välitti katsojalle tilanteen intensiivisyyden – lapsia, perheitä ja epäinhimillisiä asumusolosuhteita, jotka muuten olisivat jääneet näkymättömiin.

Riisin työt, kuten teos How the Other Half Lives, yhdistivät valokuvan ja kirjoitetun dokumentin, ja ne muodostivat pohjan nykyaikaiselle sosiaalidokumentaariselle valokuvaukselle. Hänen työnsä vaikutti suoraan myös myöhempien katuvalokuvaajien, kuten Thomsonin ja myöhemmin Cartier-Bressonin, ajatteluun: dokumentaarinen ote yhdistettynä tekniseen innovaatioon voi kertoa tarinan, joka muuttaa katsojan käsityksiä yhteiskunnasta.

Ajatusten eroavaisuudet

Kun näitä kahta kuvaajaa vertailee, niin tuolta löytyy myös kaksi erilaista lähestymistapaa katukuvaukseen. Toinen on empaattinen candid kuva. Ja toinen suunta sosiaalisesta dokumentoinnista.

Tavoite ja näkökulma:

• John Thomson kuvasi Lontoon katuelämää enemmän dokumentaarisena sosiaalisena tutkimuksena, keskittyen ihmisten arkeen ja kaupunkimaisemiin. Hänen kuvansa, kuten The Crawlers, olivat empaattisia ja pyrkivät tallentamaan luonnollisia hetkiä kaupunkilaisten elämästä.
• Jacob Riis puolestaan käytti valokuvaa selkeänä sosiaalisena vaikuttamisen välineenä. Hän halusi herättää tietoisuutta New Yorkin köyhien ja maahanmuuttajien ankarista olosuhteista ja saada aikaan konkreettisia muutoksia, esimerkiksi asumusolosuhteiden parannuksia.

Tekniikka ja toteutus:

• Thomson työskenteli suurikokoisilla lasinegatiivikameroilla, usein piilottaen kameran laukkuun tai pakettiin, jotta saattoi kuvata ihmisiä luonnollisesti ilman, että he kiinnittivät huomiota. Kuvissa oli tarkkaa sommittelua ja valotuksen hallintaa, ja spontaanius oli rajoitettua teknisten olosuhteiden vuoksi.
• Riis oli tekninen innovaattori sisätilojen kuvaamisessa, käyttämällä salamavaloa pimeissä slummeissa. Tämä teki mahdolliseksi dokumentoida tiloja, joissa luonnonvalo ei riittänyt, ja tuotti dramaattisia, välittömiä vaikutelmia. Hänen kuvansa olivat usein voimakkaita ja jopa shokeeraavia, tarkoituksena herättää katsojan empatia ja toimimaan.

Yleinen vaikutus:

• Thomson loi pohjan myöhemmälle dokumentaariselle ja “candid” katukuvaukselle Euroopassa, yhdistäen tarkkaa havainnointia ja sosiaalista kiinnostusta.
• Riis vaikutti erityisesti valokuvan käyttöön sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välineenä ja valokuvajournalismiin Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa inspiroivat monia tulevia sosiaalisia dokumentaristeja ja reformoijia.

Kameratekniikan kehittyminen 1900-luvun alkupuolella muutti katukuvauksen luonnetta radikaalisti. Suurten, kömpelöiden lasinegatiivikameroiden ja salaman sijaan kevyemmät ja liikkuvammat kamerat, kuten Leica 35 mm, mahdollistivat nopean reagoinnin katuelämän hetkiin. Tämä teki mahdolliseksi aidon spontaanin katuvalokuvauksen, jossa kuvaaja pystyi liikkumaan kaupungissa vapaasti, vangiten ohikulkijoiden pienet eleet, ilmeet ja hetken tunnelmat ilman pitkää valmistelua. Tähän suuntaan merkittävästi vaikuttivat mm. Henri Cartier-Bresson, Robert Frank ja muut 1930–40-lukujen valokuvaajat, jotka kehittivät “decisive moment” -periaatteen: hetki, joka kertoo kokonaisen tarinan, ikuistettiin juuri oikealla hetkellä, ilman lavastusta.

Tälläistä tänään, Kari…