Valokuvauksen pelottava tulevaisuus – AI

Tekoälyn aiheuttama huoli valokuvauksen aitoudesta ei ole uusi ilmiö. Jokainen suuri tekninen murros on nostanut pintaan saman pelon: muuttuuko valokuva todisteesta tarinaksi? Aikanaan epäilyksen alla olivat yhdistelmäkuvat, pimiöretusoinnit ja värivalokuva. Ja tällä kysymys esitetään uudelleen tekoälyn kohdalla.

Jo 1800-luvulla Henry Peach Robinson ja Oscar Gustave Rejlander herättivät kohua yhdistelmäkuvillaan, joissa useista negatiiveista koottiin yksi lavastettu kohtaus. Monien mielestä tällainen ei ollut enää valokuvaa vaan kuvitteellista tarinankerrontaa. Samoin pimiötyöskentely kehittyi nopeasti: varjostamiset ja retusoinnit antoivat kuvaajille mahdollisuuden muokata todellisuutta hienovaraisesti mutta määrätietoisesti. Jokainen uusi tekniikka sysäsi valokuvaa dokumentoinnin ja ilmaisun välimaastossa eteenpäin, Ja aina on pohdittu, mihin asti muutos on hyväksyttävää.

Vuonna 1917 Frances Griffiths ja Elsie Wright lavastivat kuuluisat Cottingleyn keijukaiskuvat, joissa pahviset hahmot ja kaksoisvalotus loivat illuusion pienistä siivekkäistä olennoista. Kuvia pidettiin pitkään aitoina, ja jopa Sherlock Holmesin luoja Sir Arthur Conan Doyle asettui niiden puolustajaksi. Tapaus osoitti, ettei kysymys ollut vain tekniikasta, vaan myös katsojien halusta uskoa kuvan todistusarvoon. Sen taustalla oli vain lavastus ja temppu.

Valokuvauksessa on aina ollut kaksi rinnakkaista suuntaa: dokumentaarinen pyrkii tallentamaan todellisuutta mahdollisimman uskottavasti, kun taas taiteellinen valokuva sallii luovan muokkauksen ja eri tekniikoiden kokeilun. Näiden välinen ero on tärkeä, sillä dokumentaarisen kuvan voima on sen todistusvoimassa, kun taas taiteellisessa ilmaisussa muutos ja manipulaatio eivät vähennä kuvan arvoa – päinvastoin, ne voivat vahvistaa sitä. Pelko siitä, että uudet keinot ‘pilaavat’ valokuvan, liittyy yleensä dokumentaarisuuteen; taiteen puolella uusia tekniikoita on aina otettu rohkeammin käyttöön. Lopulta kysymys kuuluu, mitä itse kukin pitää ‘aidon’ valokuvan kriteerinä, sillä se on muuttunut jokaisen teknisen murroksen myötä.

Taiteellisessa valokuvassa, kuten FIAPin Open Color- tai Monochrome-sarjoissa, tavoitteena ei ole dokumentoida todellisuutta vaan luoda visuaalisesti vaikuttava kokonaisuus. Silti säännöt usein kieltävät tietyt manipulaatiot, erityisesti generatiivisen AI:n käytön. Tämä kielto heijastaa usein arvioijien ja sääntöjen laatijoiden epävarmuutta tekniikasta ja sen historiasta: he eivät välttämättä tunne valokuvauksen pitkäaikaista perinnettä, jossa manipulaatio ja luova muokkaus ovat olleet keskeisiä ilmaisuun vaikuttavia keinoja. Tekniikan ja historian tuntemattomuus muuttaa sen, mikä koetaan pelottavaksi tai sopimattomaksi, vaikka itse kuvan luovuus ja taiteellinen arvo pysyvät ennallaan.

Dokumentaarisessa valokuvassa, esimerkiksi luonto- tai journalistisissa kuvissa, kuvan tehtävä on välittää todellisuutta mahdollisimman tarkasti, joten käsittelysäännöt voidaan määritellä konkreettisesti: mitä saa muokata, mitä ei, ja missä määrin. Tämä tekee myös valvonnasta selkeämpää, ja siksi kilpailuissa voidaan hylätä kuvia liiallisen käsittelyn vuoksi. Käsittääkseni FIAP Nature Biennalessa noin 10 % kuvista hylättiin juuri tämän takia. Taiteellisissa sarjoissa tilanne on toinen: koska tavoite on visuaalinen vaikutelma eikä dokumentaarinen tarkkuus, on vaikeampaa luoda yleispäteviä rajoja siitä, mitä käsittelyä voidaan sallia ja mikä olisi liiallista. Manipulaatio ja luova muokkaus ovat itse asiassa osa ilmaisua, joten pelkkä tekniikan määrä tai luonne ei yksiselitteisesti kerro kuvan arvoa tai rehellisyyttä.

Ongelma korostuu, kun tarkastellaan hyvin rakennettua komposiittikuvaa: pieni, saumattomasti sulautettu AI-lisäys on käytännössä tunnistamaton. Kilpailusäännöt usein olettavat, että manipuloinnin voi havaita, mutta todellisuus on toinen. Todellisuudessa arviointi ei ole objektiivisesti luotettava. Tällöin oletuksella ‘kyllä ne tunnistetaan’ voidaan tehdä metaforinen oikeusmurha kuvataiteilijaa kohtaan, sillä perusteettomia hylkäyksiä voi syntyä, vaikka tekijä ei käyttäisi AI:ta, tai päinvastoin AI-manipulaatio voi hyväksyä huomaamatta. Pelko ja säännöt ovat siis usein enemmän luottamuksen ja arvioijan epävarmuuden kuin itse kuvan luovuuden tai aitouden varassa.

Osaava kuvaaja voi kiertää AI-kieltoa esimerkiksi klassisen matte painting -tekniikan avulla: AI:n generoima osa muutetaan valokuvamaiseksi ja liitetään saumattomasti kuvaan, jolloin sen jälki on käytännössä näkymätön ja sääntöjen tarkoitus hämärtyy.

Kun katsomme valo- ja elokuvaamisen historiaa, näemme, että käytettävissä on aina ollut monipuolisia tekniikoita ja manipulointikeinoja, joiden tunnistaminen ja kieltäminen on äärimmäisen vaikeaa. Sama pätee nykyään AI:hin: sen käytön 100 % varma tunnistaminen on käytännössä mahdotonta. Näin ollen säännöt, jotka kieltävät AI:n käytön, ovat todellisuudessa vaikeasti toteutettavissa ilman, että syntyy perusteettomia hylkäyksiä tai niin sanottuja ‘oikeusmurhia’ kilpailijoita kohtaan.

Säännöissä ei olisi järkevää ehdottaa elinikäistä kilpailukieltoa AI:n käytöstä, sillä sen valvonta vaatisi mahdotonta, 100 % varmaa tunnistamista. Fiksumpaa olisi ohjata tuomaristoa arvioimaan kuvia pisteytyksen kautta sen mukaan, miten hyvin ne ilmentävät tuomariston ymmärtämää valokuvausta. Näin sääntöjen tarkoitus eli reilu ja luova kilpailu säilyisi, ilman että asetetaan mahdottomia ja epäoikeudenmukaisia vaatimuksia.

AI-pelkoa voidaan hallita myös tuomaroinnin ohjeilla Open Color- ja Monochrome-luokissa: tuomaristo voi arvioida kuvia sen perusteella, miten hyvin ne ilmentävät valokuvaa taiteellisessa mielessä, ja tarvittaessa tarkistaa alkuperäiset originaalit tai prosessin, jolla lopullinen tulos on saavutettu. Näin voidaan säilyttää kilpailun reiluus ja dokumentoida kuvan synty, ilman että asetetaan mahdottomia vaatimuksia AI:n tunnistamisesta.

Kunhan ajattelen, Kari…