Vähän mustavalkoisten filmien tyypeistä

Filmille kuvaaminen eroaa digille kuvaamisesta siinä, että päätetään etukäteen seuraavien 36 tai 24 kuvan osalta siitä, että millä herkkyydellä kuvataan ja millaista filmiä käytetään. Digillä voi voi monia asioita korjailla kuvaamisen jälkeen, mutta filmillä osa asioita päätetään silloin kun filmi laitetaan kameraan.

Mustavalkofilmeillä pitää hiukan ymmärtää sitä millaisia filmit ovat. Ja tällä kertaa en kirjoita rakeesta vaan yhdestä perusasiasta eli kuinka filmi näkee valon. Filmityypistä riippuen se tallettaa erilailla näkyvän valon tai saattaa nähdä jopa infrapunapuolelta dataa.

Filmi näkee valon vähän kuin ihmissilmä, mutta eri filmit ovat herkkiä eri väreille eli valon aallonpituuksille. Valon spektri alkaa sinisestä ja jatkuu punaiseen. Siinä välissä on vihreää ja keltaista, joihin silmämme on erityisen tottunut. Sininen on spektrin alapäässä, punainen yläpäässä ja sen jälkeen tulee infrapuna, joka on näkymätöntä meille, mutta jotkut filmit, kuten IR-herkät mustavalkofilmit, voivat silti ”nähdä” sen. Tavallinen pankromaattinen filmi tallentaa lähes koko näkyvän spektrin, kun taas orthofilmi ei näe punaista lainkaan.

Filmivalintoja tehdessä meillä on käytännössä kolmenlaisia filmejä käytössä. Normaalisti filmi on pankromaattista eli on herkkää koko näkyvälle spektrille. Tyypillisiä tälläisiä filmejä ovat esim. Kentmere Pan ja Fomapan 100 Classic.

Ortokromaattiset filmit eivät näe punaista valoa eli käytännössä punainen muuttuu melkoisen tummaksi ja niitä filmejä voi käsitellä pimiön punavalossa. Alkujaan kaikki mustavalkofilmit olivat ortokromaattisia eli ne näkivät vain sinisen ja vihreän valon – eivät juuri lainkaan punaista. Tämä näkyi käytännössä niin, että esimerkiksi ihmisten iho (etenkin vaalea) toistui filmillä vaaleampana ja taivas usein valkoisena, koska sininen valo hallitsi kuvaa. Tällainen toisto ei aina vastannut todellisuutta, mikä koettiin rajoitteena.

Pankromaattiset filmit kehitettiin 1900-luvun alussa korjaamaan tätä: ne olivat herkkiä koko näkyvälle spektrille, mukaan lukien punainen. Tämän ansiosta ne toistavat sävyt luonnollisemmin – ja sopivat erityisesti muotokuviin ja maisemakuvaukseen.

Näiden lisäksi on filmejä jotka menevät myös IR- valon puolelle ja ne luovat taasen hiukan erilaisen sävymaailman kuviin. Eli niiden herkkyyttä on laajennettu näkyvän spektrin ulkopuolelle (yleensä 720–820 nm). Luonnossa terve kasvillisuus heijastaa IR-valoa eli lehdet vaalenevat, taivas tummuu. Iho näyttää pehmeältä ja silmät tummenevat. Näiden kanssa voi käyttää punaisia suotimia vahvistamaan filmin käyttäytymistä.

Filmejä ja niiden käyttäytymistä tutkiessa voi huomata, että osa filmeistä on alunperin tarkoitettu täysin eri käyttöön kuin mihin niitä nykyään käytetään. Tyypillinen tälläinen filmi on Rollei Retro 400S. Se on sama filmi kuin Agfa Aviphot Pan 400.

Alun perin tämä pankromaattinen filmi kehitettiin Agfan toimesta ilmakuvaukseen. Eli erityisesti kartoitusta, tiedustelua ja esimerkiksi kasvien kartoitusta varten. Rollei-nimen alla filmiä myy Maco, joka pakkaa sen 135- ja 120-formaatteihin kuluttajakäyttöön, mutta emulsiopohja on sama.

Filmin nimellisherkkyys on ISO 400, mutta käytännössä se toimii usein hieman alemmalla herkkyydellä – esimerkiksi ISO 320 tai 360. Filmillä on laajennettu herkkyys infrapunavalon alueelle aina noin 720 nanometriin saakka, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan, kun käytetään infrapunasuodinta kuten R72. Tällöin kasvit hohtavat kirkkaana ja saa aikaan tyypillisen IR-vaikutelman.

Retro 400S on erittäin hienorakeinen ISO 400 -filmiksi, ja tarjoaa korkean kontrastin, jota voi kuitenkin säädellä kehityksellä. Se tuottaa terävää jälkeä ja hyvää mikrokontrastia – ominaisuuksia, jotka sopivat hyvin myös ilmakuvauksen tarpeisiin.

Filmin valinnasta

Filmin valinta vaikuttaa ratkaisevasti valokuvan ulkoasuun ja tunnelmaan. Jokaisella filmillä on oma luonteensa: jotkut tuottavat pehmeitä sävyjä ja hillittyä kontrastia, toiset taas terävää jälkeä ja jyrkkiä sävysiirtymiä. Filmin rakeisuus, kontrasti, sävyvaste ja valonherkkyys muokkaavat sitä, miltä kuva lopulta näyttää. Sama maisema voi näyttää täysin erilaiselta eri filmimateriaaleilla. Siksi filmiä ei valita vain teknisen suorituskyvyn perusteella, vaan myös sen mukaan, millaista ilmettä ja tunnelmaa kuvaan haetaan. Dokumentaarinen ote, runollinen pehmeys tai graafinen kontrasti, niille kaikille löytyy oma sopiva filmityyppinsä.

Esimerkiksi ylläoleva kuva on kuvattu Rollei Ortho 25 Plus– filmillä. Koska kyse on orto- filmistä niin se ei näe punaista väriä ja siksi esimerkiksi nuo kukat on hyvin tummia. Ne olivat punaisen violettejä. Ja filmi tuo sellaisen vanhanaikaisen sävymaailman käyttöön.

Tälläistä ihmettelyä tänään, Kari…