FIAP-näyttelykuvaaminen ja oppiminen

Kun aloitin osallistumisen FIAP alaisiin kansainvälisiin valokuvakilpailuihin, ajattelin pitkälti samalla tavalla kuin varmaan moni muukin: valitaan parhaat kuvat ja lähetetään ne kilpailuun. Hyvin nopeasti kävi ilmi, ettei asia ole niin yksinkertainen.

Muutaman vuoden aikana olen huomannut, että näyttelyt ovat opettaneet minulle paljon enemmän valokuvauksesta kuin itse näyttelytoiminnasta. Ne ovat pakottaneet miettimään kuvan sisältöä, kuvankäsittelyn rajoja, luokkajakoa ja sitä, miksi jokin kuva toimii yhdessä yhteydessä mutta ei toisessa.

Näyttelyluokka määrittää pelin säännöt

Ensimmäinen oppi oli ymmärtää näyttelyluokkien merkitys. Moni varmaan ajattelee edelleen, että näyttelyyn lähetetään vain omat parhaat kuvat. Todellisuudessa ensimmäinen kysymys kuuluu: mihin luokkaan kuva on tarkoitettu? Itsellä nämä luokat ovat edelleen tutkinnan alla.

Jokaisella näyttelyluokalla on oma tarkoituksensa. Luokka määrittää sekä kuvan sisällön että sen, kuinka paljon kuvaa saa käsitellä jälkikäteen. Luovissa luokissa voidaan rakentaa kokonaan uusia maailmoja, kun taas dokumentaarisissa ja luontoluokissa kuvan uskottavuus ja sääntöjen noudattaminen ovat olennaisia.

Hyvä kuva väärässä luokassa ei ole näyttelykuvakuva. Vasta kun ymmärtää luokkien ajatuksen, voi alkaa valita kuvia oikein.

Hyvä kilpailukuva ei ole aina oma suosikki

Toinen tärkeä oppi liittyy kuvavalintaan. Olen huomannut monta kertaa pitäneeni jotakin kuvaa yhtenä parhaistani, mutta näyttelyissä se ei ole menestynyt lainkaan. Samaan aikaan jokin kuva, jota itse pidin vain hyvänä, on saanut hyväksynnän tai jopa palkinnon.

Se opettaa ajattelemaan. Kilpailukuvaa ei arvioida kuvaajan tunnesiteen perusteella. Tuomarit näkevät vain yksittäisen kuvan, eivät sitä hetkeä, vaivaa tai tarinaa, joka sen ottamiseen liittyi. Siksi kilpailukuvia kannattaa opetella katsomaan mahdollisimman objektiivisesti eli yrittää katsoa niitä ulkopuolisen silmin..

Kansainvälinen tuomarointi avartaa näkökulmaa

FIAP-näyttelyissä kuvia arvioivat tuomarit eri maista ja erilaisista valokuvakulttuureista. Se muistuttaa siitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa makua. Kuvasta voidaan pitää aivan eri syistä kuin kuvaaja itse ajattelee.

Juuri tämä tekee näyttelyistä mielenkiintoisia. Ne pakottavat irrottautumaan oman kuvauspiirin mieltymyksistä ja katsomaan valokuvaa kansainvälisestä näkökulmasta. Kaikista päätöksistä ei tarvitse olla samaa mieltä. Niistä voi kuitenkin oppia.

Näyttelykuvat eivät synny yhdessä illassa

Vähitellen olen ymmärtänyt myös sen, ettei näyttelymenestystä rakenneta yksittäisillä kuvilla. Kilpailuihin sopiva kuva syntyy usein vuosien kuvaamisen tuloksena. Samalla rakentuu kuva-arkisto, josta löytyy erilaisia aiheita eri kilpailuluokkiin.

Jos kuvaa vain yhtä aihetta tai yhtä tyyliä, vaihtoehtoja jää helposti vähän. Monipuolinen kuvaaminen ei tarkoita oman tyylin hylkäämistä, vaan sitä, että oppii näkemään erilaisia mahdollisuuksia.

Näyttelyt ovat ennen kaikkea oppimista

Joku saattaisi kysyä, kannattaako näyttelyihin osallistua. Omasta mielestäni kannattaa, jos tavoitteena on kehittyä valokuvaajana.

Näyttelyt pakottavat lukemaan sääntöjä, arvioimaan omia kuvia kriittisesti ja pohtimaan, miksi jokin kuva toimii paremmin kuin toinen. Vaikka jokainen kuva ei menestyisi, jokainen näyttely tarjoaa mahdollisuuden oppia.

Lopulta tärkein palkinto ei ehkä ole hyväksyntä tai mitali, vaan se, että oppii katsomaan omia kuviaan uusin silmin. Siksi ajattelen nykyään, että FIAP-näyttelyt eivät ole pelkästään kilpailuja. Ne ovat yksi tapa opiskella valokuvausta.

Minua ei kiinnosta FIAP- näyttelyissä arvonimet vaan se, että kuinka hyvin pystyn tekemään eri luokkiin kelpaavia kuvia. Minusta hyvällä kuvaajalla on hyvä olla tunnistettava tyyli, mutta myös taito osata kuvata tilanteen vaatimalla tavalla.

Kari…