Suuri syväterävyys ja “tylsä” polttoväli

Nykyisessä valokuvauksessa suuri aukko on lähes oletus. Kuvataan pienellä syväterävyydellä, tausta pehmenee ja kohde irtoaa ympäristöstään. Se on visuaalisesti miellyttävää ja samalla myös melko armollinen tapa kuvata. Kun tausta sulaa epäteräväksi, kuvaajan ei tarvitse ratkaista kaikkea mitä kuvassa tapahtuu.

Tilanne muuttuu heti, kun tekee päinvastoin ja kuvaa suurella syväterävyydellä. Kun aukko on pieni ja koko kuva-ala on tarkka, mikään ei enää katoa. Tausta ei pehmene eikä häiriöitä voi piilottaa. Kaikki elementit ovat osa kuvaa, halusi sitä tai ei. Kuva ei enää perustu yhteen kohteeseen, vaan koko tilaan.

Tällainen ajattelu oli hyvin tyypillistä klassisessa katuvalokuvauksessa. Esimerkiksi Henri Cartier-Bresson ja Garry Winogrand kuvasivat usein suhteellisen pienillä aukoilla. Ihminen ei ollut kuvassa irrallinen kohde, vaan osa ympäristöä ja tilannetta.

Kun kaikki on tarkkaa, kuvaamisesta tulee väistämättä vaativampaa. Yhden ihmisen kuva kadulla syntyy helposti, mutta useamman ihmisen ja tilan välinen tasapaino ei synny vahingossa. Kuvaajan täytyy nähdä, miten etuala, keskitaso ja tausta liittyvät toisiinsa. Usein kuva syntyy vasta, kun ihmiset liikkuvat sattumalta oikeisiin kohtiin.

Tämä näkyy myös siinä, että monissa nykyisissä harrastajien katuvalokuvissa kuva keskittyy yhteen henkilöön. Se on luonnollista, koska se on helpompi tapa rakentaa kuva. Monikerroksinen tilanne vaatii enemmän aikaa, tarkkailua ja kärsivällisyyttä.

Polttoväli vaikuttaa tähän yllättävän paljon. Hyvin laajalla objektiivilla kuvaan syntyy helposti dramatiikkaa. Perspektiivi korostuu, etuala kasvaa ja linjat alkavat elää. Kuvasta tulee kiinnostava jo pelkän optiikan ansiosta.

Kun siirtyy noin 30–35 millimetrin polttoväliin kinokoossa, tilanne muuttuu. Perspektiivi rauhoittuu ja mittasuhteet näyttävät luonnollisemmilta. Kuvassa ei ole enää samaa optista dramatiikkaa. Siksi moni kokee tämän polttovälin aluksi jopa hieman tylsäksi.

Juuri tästä syystä monet katuvalokuvaajat kuitenkin pitävät siitä. Kun optinen efekti katoaa, kuva ei voi nojata objektiiviin. Silloin kuvaajan täytyy ratkaista kuva tilanteen, ihmisten ja tilan kautta. Esimerkiksi Joel Meyerowitz ja Garry Winogrand käyttivät usein juuri tällaisia polttovälejä.

Moni kuvaaja huomaa ajan myötä, että tästä tulee eräänlainen “näkymätön polttoväli”. Kamera ei enää tunnu tekevän mitään erityistä. Se vain näyttää tilanteen suunnilleen sellaisena kuin sen itse näkee. Huomio siirtyy polttovälistä etäisyyteen, rytmiin ja hetkeen.

Kun tähän yhdistää vielä filmille kuvaamisen ja kiinteän tarkennuksen, kuvaamisesta tulee hyvin pelkistettyä. Jos tarkennusalue alkaa muutamasta metristä ja jatkuu äärettömään, kuvaajan täytyy arvioida etäisyydet silmällä ja odottaa, että ihmiset tulevat oikeaan kohtaan. Kuvaa ei voi tarkistaa heti, eikä tarkennuksella voi enää pelastaa tilannetta.

Se voi tuntua aluksi vaikealta. Toisaalta juuri siinä kohtaa kuvaaminen muuttuu kiinnostavaksi. Kamera ei enää ratkaise kuvaa. Kuvaajan täytyy nähdä se itse.

Kunhan taas pohdin ja kuvailen, Kari…