Liian moni keskittyy siihen miten kuvataan eikä siihen mitä kuvataan
Kun katukuvausta määritellään, niin esiin nostetaan usein yksi tietty tyyli: 35 millinen objektiivi, kamera lähellä ihmisiä ja candid-tilanne, jossa kuva syntyy nopeasti ja ilman vuorovaikutusta. Tätä ei ole koko katukuvaus, mutta se on sen tunnetuin muoto. Sen juuret löytyvät kuvaajista kuten Henri Cartier-Bresson, Garry Winogrand ja Joel Meyerowitz. Myöhemmin se kärjistyi kärjistyi Bruce Gildenin tyyliin.
Tästä syntyi mielikuva rohkeasta kuvaajasta, joka menee lähelle. Ja vähitellen siitä tuli monille synonyymi koko katukuvaamiselle. Läheltä kuvaaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin hyvä katukuvaus.
Kun tämä 35 mm + läheltä kuvattu candid on noussut niin vahvaksi mielikuvaksi, siihen on alkanut kietoutua yksi hiljainen oletus: että mitä lähempää kuvaat, sitä “aidompaa” tai “parempaa” katukuvaus on. Mutta en oikeasti näe asiaa ei ole näin yksinkertaisesti.
Kuvaajat kuten Garry Winogrand tai Bruce Gilden käyttivät läheisyyttä työkaluna. Se ei ollut itse tarkoitus. Heidän kuvissaan etäisyys ei ole se pointti, vaan se mitä sillä saavutetaan: energia, jännite, outous, joskus jopa ristiriita.
Sama pätee myös toiseen suuntaan. Henri Cartier-Bresson kuvasi usein tilanteita, joissa fyysinen etäisyys oli suurempi, mutta ajallinen tarkkuus ja sommittelu loivat kuviin sen voiman, jota tänäkin päivänä pidetään katukuvauksen ytimenä.
Eli läheisyys on vain yksi keino muiden joukossa. Jos siitä tehdään itseisarvo, kuvaaminen alkaa helposti kääntyä itseään vastaan. Kuvaaja alkaa suorittamaan eli menemään lähelle vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Ja silloin huomio siirtyy pois siitä, mikä kuvassa oikeasti merkitsisi jotain.
Katukuvauksessa olennaisempaa on lopulta tämä:
- mitä kuvassa tapahtuu
- miten se on nähty
- ja miksi se on pysäytetty juuri siihen hetkeen
Ei se, oliko objektiivi 35 millinen tai oliko kuva otettu metrin päästä.
Kun tyylistä tulee sääntö
Monelle katukuvaajalle jää jossain vaiheessa mielikuva, että “oikea” katukuva syntyy läheltä. Että pitää mennä iholle, käyttää 35 millistä ja ottaa kuva nopeasti, ilman että tilanne ehtii muuttua.
Ja samaan aikaan mukana kulkee usein toinen asia: pieni epävarmuus tai jopa pelko. Miten ihmiset reagoivat? Saako näin kuvata? Entä jos joku suuttuu?
Kun nämä kaksi yhdistyvät, syntyy helposti aika kapea tulkinta koko lajista.
Aletaan uskoa, että:
- läheltä kuvaaminen on tärkeämpää kuin kuvan sisältö
- rohkeus tarkoittaa fyysistä etäisyyttä
- ja että tietty tapa kuvata on “oikeampi” kuin muut
Ja huomaamatta kuvaaminen muuttuu mekaaniseksi suoritukseksi.
Ei enää katsota tilannetta ja mietitä, mikä siinä on kiinnostavaa. Käytännössä aloitetaan toteuttamaan valmista kaavaa: mennään lähelle, nostetaan kamera, otetaan kuva. Ikään kuin tehdään ruutuja valmiin työlistan mukaan.
Katukuvaus ei ole etäisyys tai polttoväli. Se on suhde tilanteeseen
Kun katukuvausta alkaa purkamaan auki, yksi asia nousee esiin yhä uudelleen eli kyse ei lopulta ole siitä, kuinka lähellä olet tai millä objektiivilla kuvaat. Ne ovat vain välineitä.
Kuvaajat kuten Henri Cartier-Bresson, Garry Winogrand tai Sergio Larrain käyttivät eri tapoja liikkua tilanteessa. Eli joskus lähellä, joskus kauempana. Yhteistä heille ei ollut etäisyys, vaan tapa nähdä.
Katukuvaus on lopulta suhde siihen, mitä tapahtuu:
- huomaatko jotain, minkä ohi muut kävelevät
- tunnistatko hetken ennen kuin se katoaa
- ja pystytkö rakentamaan siitä kuvan
Se ei ole mekaaninen suoritus, jossa toistetaan tiettyä kaavaa. Se on enemmänkin jatkuvaa havainnointia ja reagointia.
Ja ehkä juuri siksi katukuvaus tuntuu välillä vaikealta.
Katukuvaus ei ala objektiivista tai säännöistä. Se alkaa siitä, miten katsot maailmaa. Kari…
