Katukuvaus ei ole objektiivin polttoväli, vaan suhde julkiseen tilaan

Kun puhumme “oikeasta katukuvauksesta”, tarkoitammeko oikeastaan Winograndin laajakulmaa, Cartier-Bressonin sommittelua vai Meyerowitzin värikuvaamista? Vai olemmeko vain tottuneet yhteen historialliseen tulkintaan siitä, mitä on oikea katukuvaus.

Kun katsomme katukuvauksen historiaa, huomaamme jotakin kiinnostavaa. Henri Cartier-Bresson odotti hetkeä. Garry Winogrand liikkui nopeammin kuin hetki ehti asettua. Joel Meyerowitz pysähtyi värin ja tilan äärelle. He kaikki kuvasivat kadulla, Jokainen eri tavoin. Ehkä katukuvausta ei voikaan määritellä tekemisen kautta, vaan sen kautta, miten kuvaaja asettuu julkiseen tilaan.

Moderoin itse katukuvauspalstaa, jossa katukuvaus on määritelty melko tarkasti: julkinen tila, arkipäiväinen elämä, spontaanius ja ihmisen läsnäolo. Määritelmä on tehty käytännön syistä. Sillä rajataan aluetta, jotta keskustelu pysyy kasassa ja julkaistut kuvat jakavat yhteisen nimittäjän.

Mutta se ei ole koko totuus. Se on kehikko, ei maailmankuva.

Yhteisö tarvitsee rajat. Ilman rajoja kaikki on kaikkea ja mikään ei ole mitään. Mutta raja ei vielä kerro, mikä on ilmiön koko laajuus.

Kun genre määritellään, rakennetaan häkki. Häkki ei ole pahantahtoinen. Se suojaa ja rajaa. Mutta jos alamme uskoa, että häkki on koko maailma, unohdamme, että sen ulkopuolella on tilaa.

Se, että moderoin tiukasti rajattua katukuvausryhmää, ei tarkoita että ajattelisin katukuvausta yhtä kapeasti. Yhteisön säännöt ovat kompromissi. Oma suhteeni julkiseen tilaan on laajempi. Joskus kokeileva, joskus hiljainen, joskus ilman ihmistäkin.

Ei vain yksi lähestymistapa

Kun katukuvausta tarkastellaan dokumentaarisen ja kokeellisen akselilla, käy selväksi, ettei kyse ole yhdestä ilmaisutavasta vaan lähestymistapojen kirjosta. Siksi sitä on katukuvausta vaikea tai oikeastaan mahdotonta määritellä tyhjentävästi.

Jokaisella kuvaajalla on oma tapansa olla julkisessa tilassa. Yksi tarkkailee etäältä, toinen menee lähelle, kolmas rakentaa kuvan valon ja heijastusten varaan. Usein nämä lähestymistavat on nimetty ja luokiteltu vasta jälkikäteen. Ajateltu, että ne olisivat tietoisia koulukuntia. Todellisuudessa ne ovat yksittäisten tekijöiden ratkaisuja. Saul Leiter kulki kohti värillistä, osittain abstraktia kaupunkikuvaa, jossa ihminen saattoi sulautua muotoihin ja pintoihin. Daido Moriyama taas vei ilmaisun toiseen suuntaan: rakeinen, kontrastinen ja teknisesti epätäydellinen kuva oli osa kokemusta, ei virhe. Molemmat kuvasivat kaupunkia, mutta kuvasivat eri tavoin. Jos nämä molemmat mahtuvat katukuvauksen piiriin, silloin ilmiö ei voi olla yhden estetiikan varassa.

Moraali ja vastuu

Katukuvaus ei ole muuttunut vain esteettisesti. Se on muuttunut myös moraalisesti. Aikaisempina vuosikymmeninä osa kuvaajista dokumentoi köyhyyttä, syrjäytymistä ja yhteiskunnan varjoisia puolia tavoilla, joita nykykeskustelussa tarkastellaan kriittisemmin. Se, mikä aikanaan nähtiin rohkeana dokumentointina, saatetaan tänään nähdä ongelmallisena vallankäyttönä.

Lopulta vastuu on kuvaajalla. Lait, yhteisöt ja alustat voivat asettaa rajoja, mutta eettinen ratkaisu syntyy yksilön harkinnasta. Katukuvauksessa ei riitä, että kuva on sallittu. Sen pitää olla myös oltava tekijälleen perusteltu.

Esteettiset häkit ovat yksi asia. Eettiset rajat toinen. Molemmat muuttuvat ajan mukana. Se, mikä eilen oli hyväksyttyä, ei välttämättä ole sitä tänään. Siksi katukuvausta ei voi määritellä vain tyylin kautta. Siihen kuuluu aina myös ajallinen ja moraalinen konteksti.

Häkkejä tarvitaan, mutta niissä ei tarvitse asua pysyvästi

Katukuvausta voidaan kahlita ulkoisilla häkeillä. Yhteisöt määrittelevät sääntöjä, kilpailut asettavat formaatteja ja perinne luo odotuksia siitä, miltä “oikea” katukuva näyttää. Tällaiset rajaukset eivät ole välttämättä pahantahtoisia. Ne nimittäin selkeyttävät ja luovat yhteistä ymmärrystä. Mutta ne eivät ole koko ilmiö.

Toinen vaihtoehto on rakentaa häkki itse. Määritellä omalle työskentelylleen rajat, jotka auttavat keskittymään: ehkä päätän kuvata vain läheltä, ehkä vain yhdellä polttovälillä, ehkä vain tietyssä kaupunginosassa. Silloin rajaus ei ole ulkoinen pakko vaan tietoinen valinta. Ja mikä tärkeintä: Omaa häkkiä voi muuttaa.

Katukuvaus elää projektien mukana. Se, mikä tänään tuntuu oikealta rajalta, voi huomenna olla liian ahdas. Siksi ehkä tärkeämpää kuin oikean määritelmän löytäminen on kyky tarkastella omia rajojaan ja tarvittaessa purkaa ne.

Häkkejä tarvitaan, mutta niissä ei tarvitse asua pysyvästi. Eli näin näen katukuvauksen, Kari…

P.S. Kuvitin tekstin noin 10 vuotta vanhoilla kuvilla.Nykyään saatan osin kuvata hyvin erilaista kuvaa.