Jaa’a mitähän seuraavaksi
Olen hiukan pohtinut, että mikä olisi seuraava asia, jota kokeilen kunnolla. Edellinen iso asia oli makrojen pinoamisen opettelu. Ja pystyn siellä kuvaamaan kärpäsen studio-oloissa aika vaivattomasti jollain 10x suurennoksella. Nykyään se kuvaaminen ei ole haaste vaan enemmän mekaanista työtä. Valot, kohteen putsaus ja kuvaaminen. Ja siinä ei ole enään kyse haasteesta vaan rutiinista.
Joskus vuosia sitten kuvailin analgi->digipolulla komposiittejä eli kuvaisin kuvat filmille ja skannauksen jälkeen tein lopun digillä. Väliin kohteina oli erilaisia pikku leluja. Kuten alla olevassa Randall- kuvassa, joka on vuodelta 2003.

Muistan kuinka hauska noita oli aikoinaan tehdä. Ideoit, rakensit ja laitoit julkiseksi. Osasta pidettiin ja osasta ei. Nykyään omasta kuvaamisesta on pitkään puuttunut ilo. Se on enemmän sellaista mekaanista suorittamista ja tekniikan hyödyntämistä. Valokuvauksen opetuksessa ja harrastajapiireissä on pitkään painotettu tekniikkaa:
- Historiallisesti: Adamsin Zone System ja täydellisen negatiivin metsästys, tarkan valotuksen ja sävyalan hallinta – kaikki hyvin teknisiä asioita.
- Studiotyössä: valojen sijoittelu, oikeat mitat ja kaaviot, jotta saadaan ”oppikirjamainen” lopputulos.
- Kerhoissa: tarkastellaan usein terävyyttä, kohinan määrää, valotuksen onnistumista, sääntöjen noudattamista – helposti unohtuu, mitä kuva oikeastaan kertoo.
Tuon näkee usein kun puhutaan kuvaajan omista töistä. Kuinka vaikeaa tekniikka on. Kuinka tehtiin pitkään töitä, että saatiin haluttu kuva aikaiseksi. Tai kuinka suuri prosessi oli saada näyttelykuvat aikaiseksi. Vaikka nuo kaikki ovat tärkeitä asioita eli tekniikkaa pitää osata ja siihen pitää panostaa. Mutta se ei saisi ohittaa sisältöä, koska helpolla kuvista tulee silmänkarkkia ja sielutonta teknistä osaamista.
Entä jos opettelisi kunnolla nuo komposiitti- eli yhdistelmäkuvat
Eilen illalla valokuvausseuran näyttelykuvaajien Teams- miitissä juteltiin FIAP/NFFF kuvajien arvonimistä ja erityisesti portfolioiden suunnasta. Tuo ns. portfolion kuvaaminen voisi olla hyvä keino kehittää tuota omaa kuvaamista myös tuonne komposiittipuolelle. Pohjoismaisissa säännöissä oli yhtenä teemana myös: Fiction/Composite.
Itse olen pitkään ihastellut mm. Simon Stålenhagin taidetta. Hänellä on hyvin mielenkiintoinen näkemys ruotsalaisista maisemista.

Toinen ketä seuraan aktiivisesti on meksikolainen Felix Hernandez. Hän tekee omat kuvansa pitkälti pienoismallien kautta ja lisää tarvittaessa elementtejä yhdistämällä kuvia.

Ja tästä tullaan seuraavaan haasteeseen. Jotta noita oppisi tekemään, niin tekniikan lisäksi pitäisi opetella sisällön tuottamista ja tarinan kerrontaa. Sisällön ja tarinan opettelu valokuvassa on erilaista kuin tekniikan harjoittaminen, mutta sitäkin voi kehittää monella tavalla. Yksi tärkeä tapa on katsoa ja analysoida muiden tekemiä kuvia, ei pelkästään valokuvia vaan myös maalauksia, elokuvia ja sarjakuvia, ja pysähtyä kysymään mikä niissä koskettaa, mitä ne kertovat ja miksi ne herättävät tunteen. Sisältöä voi harjoitella myös tekemällä projekteja ja kuvaamalla sarjoja, sillä ne pakottavat syventymään valittuun teemaan ja pohtimaan aihetta monesta suunnasta. Tarinankerrontaa voi treenata ottamalla kuvia, jotka vastaavat kysymyksiin kuka, missä, mitä tapahtuu ja miksi, ja yrittämällä saada katsoja näkemään kuvan ulkopuolelle jatkoa tai menneisyyttä.
Eli tuo lienee seuraava opiskelukohde valokuvauksessa eli kuinka teen hyviä komposiittikuvia. Niin teknisesti kuin myös tarinallisesti. Ja mikäs sen parempi testaustapa on kuin kokeilla tehdä niistä sarja ja kokeilla saako niille hyväksynnän arvonimen muodossa. Sehän kertoo, että muutkin pitää kuvia hyvinä. Samalla noista kuvista voisi saada itselle noita eri näyttelyissä pärjääviä kuvia.
Ja oma haave on myös se, että saatan kuvata noita komposiitteja myös myös filmille. Se toisi taas erilaisen haasteen toteuttamiseen.
Katsotaan mitä tästä nyt tulee, ehkei mitään tai edistytään hitaasti. Mutta yleensä nuo omat haasteet tulee ajan kanssa opeteltua kunnolla.
Tälläistä kuvaamista tänään, Kari…
Kun harrastusta on vuosien sijaan takana jo vuosikymmeniä, joutuu melko säännöllisesti tilanteeseen jossa kuvaamisen ilo himmenee. Hiljainen kausi voi kestää viikkoja, kuukausia tai joskus jopa pidempään. Aina se ilo on kuitenkin jälleen löytynyt! Itse en ole koskaan ollut täydellisen laadun tavoittelija vaan olen keskittynyt enemmän siihen miltä kuvaaminen tuntuu ja miten saan kuvaamisen kohteen itsessäni herättämät tunteet esiin.
Minua on usein luonnehdittu analyyttiseksi ja pilkuntarkaksi mutta valokuvatessa sisäinen jekyllini pääsee esiin ja nautin hetkessä elämisestä. Usein saatan myös lähteä ’kuvaamaan’ ilman kameraa. Ympäristön hiljainen tarkkailu on keinoni ladata uutta voimaa seuraavalle kerralle kun lähden kaduille harkitusti kuvaamaan. Ja silloin on helppo keskittyä vain ja ainoastaan kuvaamiseen (tunteeseen), enkä ajattele tekniikkaa.