Kerätään vielä muutama sata hyväksyntää samalla tavalla kuin ennen

Mielenkiintoinen otsikko ja se kuvaa hiukan tämän hetkistä ajatteluani. Näen tämän usein niin, että saan näyttelymenestystä vanhalla osaamisellaan, mutta itse koen olevani paikallaan, koska mikään ei enää tunnu tutkimusmatkalta. Samalla tavalla näen, että omissa kameraprojekteissa olen jumissa koska tiedän miten asiat tehdään. Tällä hetkellä suurin ongelma on se, etten viitsi toistaa samaa prosessia uudelleen ja uudelleen.

Sain tulokset yhdestä FIAP- näyttelystä. Ja tulokset oli osittain sitä mitä odotinkin eli minun oma kuvaustyyli ei purrut tuomareihin. Eli en ollut kuvannut eläimiä safarilla tai suuria tapahtumia Kiinassa tai Intiassa. Omat kuvani eivät olleet tuomarien odottamaa väriloistoa. Voisin olla katkera siitä, etten osaa kuvata sellaista väriloistoa.

Kenneth Pau – Canada – Tibet Buddha Sunning Festival

Toisaalta en ole. En oikein ikinä ole pitänyt ns. valmiilta näyttämöltä kuvatuista kuvista ja siitä, että hyvän kuvan kriteereissä on mukana insinöörimäinen tekninen laatu suuressa osassa mukana. Jos selaan kuvia, niin selaan mieluummin vähän abstakteja kuvia joissa näkyy kuvaajan kädenjälki hyvin. Itsellä on erilaisia suosikkeja kuten esim. Olga Karlovac joka kuvaa kuvaa aika abstraktia katukuvaa. Ja aikoinaan Alexey Titarenko on kuvannut aikoinaan mielenkiintoisen sarjan nimeltä City of Shadows.

Olen pitkään epäillyt että valokuvauksessa tutkimusmatka on se osa, josta saan eniten energiaa. Esim. FIAP- näyttelyissä hyväksyntä on mukava seuraus, mutta uuden asian kokeileminen on se, mikä saa sinut oikeasti kiinnostumaan projektista.Ja olen olen nyt kokeillut FIAP:n suhteen sen, että pystyn saamaan arvonimen ihan vaan rutiinikuvaamisella ja toistamalla sitä.

Fly – kVa

Oma FIAP- näyttelykuvaaminen on omalla tavallaan polun päässä. Tiedän kuinka saan seuraavia arvonimiä hankittua eli se vaatisi rutiininomaista kuvaamista ja panostamista siihen, että kuvat näyttää sopivilta. Ja myös sitä, että hinkkaan kuvia yhä paremmiksi. Se ei vaan ole minun tapa harrastaa kuvaamista. Sieltä puuttuu tuo löytöretkeily. Siellä on vaan päämääriä: AFIAP- hakemus 2026, EFIAP- hakemus 2027. Ja näytelyihin osallistumista.

Ja tuohan ajattelun kylläkin pitäisi oikeastaan näyttää tältä:

  1. Arvonimiprojekti, jossa pyrin keräämään hyväksyntöjä mahdollisimman tehokkaasti.
  2. Valokuvausprojekti, jossa etsin uusia tapoja nähdä ja tehdä kuvia.

Nämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Päinvastoin, nykyisillä säännöillä ne voivat jopa tukea toisiaan. Jos yksi vahva perhoskuva tai muu kilpailukykyinen kuva tuottaa hyväksyntöjä useissa näyttelyissä, se voi ”rahoittaa” aikaa ja energiaa niille Karlovacin tai Titarenkon hengessä tehdyille kokeiluille, joiden onnistumisprosentti on tuntemattomampi.

Kameraprojekteista

Sama koskee hiukan omia kameraprojektejakin. Tiedän ja olen tehnyt kiinteätarkenteisia ja myös muitakin kameroita. Nykyään haaste ei ole se, miten niitä tehdään vaan se, että mitä käsillä olevista osista saa tehtyä. Ja siksi tuolla työpöydällä on pyörinyt lopputalvesta asti palkkikameraprojekti. Olen sen verran protolla kuvannut, että tiedän sen toimivan. Mutta lopputoteutusta ei ole vielä tehty.

Jos kysyisin ulkopuoliselta minut tuntevalta ihmiseltä, että onko kyse laiskuudesta, niin hän vastaisi aika helpolla näin:

Ja aika todennäköisesti hän saattaisi jatkaa näin:

Ehkä tässä on se syy miksi viimeaikoina on tullut kuvattua melkoisella turistifiiliksellä. Eli etsin hiukan uuttaa suuntaa noiden Pep Ventosa- tyylisten kuvien tai studiomakrojen lisäksi. Katukuvaustakin on tullut kuvattua riittävästi. Ehkä pitäisi kehittää seuraava tutkimuskohde ja kuvata sieltä muutama erilainen kuva. Ja sitä kautta löytää hiukan uutta tutkimista kuvaamisen suhteen.

P.S. Tämä on vaan omaa ajatuksen virtaa. Pohdin hiukan kuvaamiseni tulevaisuutta.