Valomaalaus – enemmän näkemistä kuin mystiikkaa
Kuten kirjoitan blogitekstissäni Hiukan valomaalauksesta, valomaalaus eli light painting perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: valo on maalausväline ja kamera on kangas. Pitkän valotuksen aikana liikkuva valo tallentuu kuvaan ja muodostaa jälkiä, muotoja ja rytmejä pimeässä tilassa. Perusidea on teknisesti yksinkertainen ja historiallisesti vanha.
Valomaalauksessa on kaksi selkeää osa-aluetta: kohteen maalaaminen valolla ja taustan rakentaminen valon avulla. Kohteen maalaamisessa kamera ja kohde pysyvät paikallaan ja valoa liikutetaan hallitusti kohteen ympärillä. Taustan maalaamisessa taas valolla “piirretään” tilaan, usein abstraktimmin. Tämä jaottelu selkeyttää tekemistä ja tekee tekniikasta helposti lähestyttävän.
Valomaalauksesta puhuttaessa törmää silti usein ajatukseen, että laji vaatii vuosien harjoittelua ennen kuin sillä voi saada aikaan onnistuneita kuvia. Näin tekniikkaa mystifioidaan ja sen vaikeutta korostetaan. Todellisuudessa valomaalauksen perustekniikat oppii varsin nopeasti. Kun ymmärtää pitkän valotusajan, valon suunnan, voimakkuuden ja liikkeen vaikutuksen kuvaan, on tekninen perusta jo olemassa.
Varsinainen haaste ei ole tekniikassa, vaan sen luovassa soveltamisessa. Se tarkoittaa ennen kaikkea kykyä nähdä, missä tilanteissa valomaalaus on perusteltu valinta. Millaisessa ympäristössä se tukee kuvaa? Milloin valo rakentaa kuvaa ja milloin se vie huomiota pois olennaisesta?
Yksi keskeinen haaste on myös se, että valomaalauksella saadaan kuva kertomaan jotakin. Pelkkä valojälki tai valaistu kohde ei vielä muodosta tarinaa. Katsojan pitäisi pystyä lukemaan kuvasta jokin ajatus, tunnelma tai tapahtuma eli miksi valo on juuri tässä, miksi se liikkuu näin, ja mitä se tekee kohteelle tai tilalle. Tarinallisuus syntyy valinnoista: mitä valaistaan, mitä jätetään pimeään ja millaisessa järjestyksessä katse kulkee kuvassa.
Tässä kohdin usein viitattu “10 000 tunnin sääntö” nousee esiin enemmän pelotteena kuin todellisena argumenttina. Kyse ei ole siitä, että tekniikka olisi vaikea, vaan siitä, että tarinallinen ja tilanteeseen sopiva käyttö vaatii kokemusta, havainnointia ja ajattelua. Sama ilmiö näkyy monilla muillakin valokuvauksen alueilla.
Valomaalaus ei siis ole ensisijaisesti tekninen haaste vaan näkemisen ja kerronnan haaste. Tekniikan voi oppia nopeasti, mutta sen tarkoituksellinen käyttö osana kuvaa ja tarinaa kehittyy tekemällä, kokeilemalla ja pysähtymällä miettimään, mitä kuvalla oikeastaan halutaan sanoa.
Kunhan pohdin asiaa, Kari…
P.S. Kuvituskuvat on harjoittelukuvia kun pohdin kuinka asioita voi tehdä. Eli ne ovat pelkkiä kokeiluja.
