En rakasta valokuvausta sinänsä, vaan sitä, mitä sillä voi saada aikaan

Filmikuvaus, digi, komposiitit tai muut valokuvauksen muodot ovat vain työkaluja. Välineitä tuottaa lopputulosta, joka pysäyttää, kertoo tarinan tai herättää tunteen. Kyse ei ole lajista itsessään, vaan siitä, mitä sillä lopulta luodaan.

Usein kuulee, että huippulaatuinen työ vaatii intohimoa lajiin. Valokuvauksessa tämä tarkoittaisi, että vain se, joka “rakastaa valokuvausta”, voi tehdä pysäyttävää jälkeä. Itse näen asian hieman toisin. Valokuvaus on ammatti tai harrastus muiden joukossa: osa tekee sitä intohimosta, osa siksi, että osaavat ja saavat siitä palkan tai kunniaa. Laadukas työ syntyy osaamisesta, rutiinista ja lupauksista kiinni pitämisestä. Mutta ei välttämättä tunteesta lajia kohtaan.

Itse ajattelen, että jos rakastuu liikaa omaan tekemiseensä tai tiettyihin työmenetelmiin, se voi rajoittaa luovuutta. Tekijä saattaa pahimmillaan jumittua tuttuun ja turvalliseen, toistaa samoja ratkaisuja ja jää kapean alan osaajaksi. Sen sijaan, jos rakastaa lopputulosta, mahdollisuudet laajenevat. Silloin voi kokeilla erilaisia menetelmiä, soveltaa osaamista monipuolisesti ja aina tavoitella parasta mahdollista lopputulosta.

Totta toki on, että joissain tilanteissa pieni kiinnostus itse tekemiseen tuo sen viimeisen lisäyksen, joka tekee kuvasta tekijänsä näköisen ja onnistuneen. Ei välttämättä intohimoa koko lajiin, mutta jonkinlainen sisäinen kipinä, kiinnostus ihmisiin, tilanteisiin tai visuaalisuuteen, rikastaa lopputulosta.

Lopulta huippulaatu syntyy osaamisesta ja jollain tasolla kiinnostuksesta, mutta kiinnostus ei tarvitse kohdistua prosessiin tai lajiin sinänsä. Jos motivaatio on lopputuloksessa, luovuus pysyy liikkeessä ja työkalupakki on laajempi.

Yhteenvetona: rakkaus tekemiseen voi syventää työtä, mutta liian kapea rakkaus omaan prosessiin saattaa rajata näkökulmaa. Rakkaus lopputulokseen puolestaan pitää luovuuden vireänä ja mahdollistaa monipuolisen, laadukkaan ja tekijän näköisen lopputuloksen.

Kunhan pohdin, Kari…