Vähän objektiiveistä ja niiden polttoväleistä

Varsinkin aloittelevat kuvaajat ovat hiukan ihmeissään, kun joku polttoväli määritellään laajakumaksi tai vannotaan katukuvauksessa esim. 35 millisen perään. Mutta mistä noissa polttoväleissä on kyse ja hiukan myös siitä että joskus se katukuvauksen 35 millinen pitääkin olla vaikka 23 millinen. Eli kun vaihdetaan täyskennosta esim. croppikennoiseen Canoniin.

Käytännössä nykyinen käsitys objektiivien jaottelusta syntyi 1920–1950-lukujen aikana käytännön tarpeiden, teknologian ja vaikutusvaltaisten kuvaajien yhteisvaikutuksena. Jaotteluun vaikutti myös ns. kinofilmikameroiden kehitys.

Tekninen kehitys eli kinofilmin tuleminen kuvamiseen teki kuvaamisesta käytännöllistä. Leica I (1925) teki 35 mm -filmikuvauksesta helppoa. Samalla nähtiin 50 millisen olevan hyvä objektiivi ja sen vastaavan suunnilleen ihmisen näkökenttää.

Oskar Barnack – Leican kehittäjä, käytti 50 mm objektiivia dokumentoivassa katukuvauksessa. Toinen kuvaaja eli André Kertész 1930 luvulla vakiinnutti 50 millisen esim. vakiintuneeksi kaupunkikuva- objektiiviksi.

Samalla kun 1930- 1940- luvuilla kehitettiin muitakin polttovälejä, niin samalla syntyi luonnollisesti jako kuvakulman avulla laajakulma-, normaali- ja teleobjektiiveihin. Jako perustuu alun perin kuvakulmaan , eli siihen mitä ihmisen silmä “luonnollisesti” näkee – käytännössä tämä liittyy kuvakennon tai filmikoon lävistäjän pituuteen.

Normaalin määrittely:

  • Normaaliksi polttoväliksi vakiintui filmiaikana 35 mm kinofilmille noin 50 mm, koska se tuotti suunnilleen samanlaisen perspektiivin kuin ihmissilmän luonnollinen kokemus (n. 40–50 asteen kuvakulma).
  • Tätä määrittelyä tehtiin jo 1920–30-luvuilla, kun kinokoon valokuvaus (35 mm filmi) yleistyi. Asiaan liittyi myös objektiivien tekninen kehitys.

Laajakulma:

  • Alle normaalin polttoväliä (esim. 35 mm, 28 mm, 24 mm…) alettiin pitää laajakulmaisina, koska ne näyttivät laajemman alueen.
  • Varhainen laajakulmakäyttö oli aluksi harvinaista ennen kuin teknologia kehittyi riittävästi tuottamaan vääristämättömiä objektiiveja.

Teleobjektiivit:

  • Pidemmät polttovälit (esim. 85 mm, 105 mm, 135 mm jne.) kaventavat kuvakulmaa ja ”puristavat” perspektiiviä. Näitä alettiin käyttää erityisesti muotokuviin ja urheiluun, koska kasvot eivät vääristy ja tausta saa kauniin epäterävyyden tai bokehin.

Objektiivien kehittyessä sekä niiden käyttöalueiden vakiintuessa alettiin niitä alettiin käyttämään vakiintuneilla käyttötavoilla. Robert Capan ja Henri Cartier-Bressonin vaikutuksesta 35 ja 50 millisiä objektiiveja alettiin mieltämään reportaasi- ja katukuvauksen objektiiveiksi.

Aivan samalla tavalla 28- 35 millinen objektiivi vakiintui katukuvaajien työkaluksi esimerkiksi William Kleinin tavasta kuvata rohkeaa katukuvaa.

Toinen laajakulmalla katukuvausta harjoittanut on Joel Meyerowitz, joka kuvasi sekä kadulla että myöskin potretteja ja maisekuvaa.

Potreteissa eli muotokuvissa vakiintui lyhyet teleobjektiivit työkaluiksi. Esimerkiksi Steve McCurry käytti Nikonin 105 mm f/2.5 legendaarista muotokuvaobjektiivia mm. ”Afghan Girl” -kuvassa.

Nykypäivän digikuvaajalle pelkkä polttoväli ei kuitenkaan enää kerro koko totuutta. Koska kameroissa käytetään eri kokoisia kennoja – esimerkiksi täyskenno (full frame), APS-C ja Micro Four Thirds – sama objektiivin polttoväli tuottaa eri kuvakulman eri järjestelmissä. Tästä syystä puhutaan ns. crop-kertoimesta, joka kertoo kuinka paljon näkymä rajautuu verrattuna täyskennoon.

Esimerkiksi 35 mm objektiivi täyskennoisessa kamerassa antaa laajakulmaisen, reportaasiin ja katukuvaukseen sopivan kuvakulman. Mutta APS-C-kennolla tuo sama 35 mm vastaa kuvakulmaltaan noin 50 mm täyskennon objektiivia ja näin ollen muuttuu ”normaaliksi”.

Siksi nykykuvaajan on tärkeää ymmärtää objektiiveja kuvakulman kautta, ei vain milleinä. Polttoväli ja kennokoko muodostavat yhdessä sen, mitä kuvaan lopulta mahtuu.Ymmärrys tästä tekee objektiivin valinnasta tarkoituksenmukaista ja tietoisempaa, oli kyseessä sitten katukuva, maisema tai muotokuva.